Uusi elämä, työelämä, kamalaa vai ei.
Olen nyt ollut uudessa työssä kohta puoli vuotta. Kamalaa ja ihanaa. On ihanaa olla työssä, mutta kamalaa tehdä tätä työtä. Kamalaa siksi, että olen aivan järkyttävän kaukana omalta mukavuusalueelta.
Kuin olisin napapiirillä tai Australiassa ja yrittäisin kävellä kotiin. Niin kaukana olen omalta mukavuusalueeltani.
Mutta haluan. Haluan niin kovasti, että vähän ahdistaa. En ole riittävän nopea oppimaan (omasta mielestäni). En olekaan sellainen oppija kun olen luullut.
Nykyinen työni on jopa vaativampaa kuin edellinen työni vaikka sainkin edellisestä työstä parempaa palkkaa ja se oli korkeampi positio.
Nykyinen työni on haastavaa. Päivittäin tulee asioita joita ei olla koskaan ennen hoidettu. Asioita joihin kukaan ei tiedä vastausta. Pitää osata kysyä. Osata ja uskaltaa. Se on vaikeaa. Olen vähän sellainen "minä itse" -tyyppi ja se ei tässä hommassa auta.
Pitäisi pystyä nielemään ylpeytensä ja vain kysyä apuja. Ei luulla, että kaikki kyllästyvät kun koko ajan norkoon apuja muilta ja että kaikista tuntuisi siltä, etten ikinä opi tätä hommaa.
Pitäisi muistaa, että jokainen on joskus aloittanut nämäkin hommat. Mutta saamani armonaika alkaa eittämättä käydä vähiin. Vaikka kuinka yritän itselleni uskotella, että "vielä on aikaa, vielä on aikaa..." niin ei ole. Ei loputtomiin.
Minua opettanut jo tokaisi, että minut pitäisi vain työntää jyrkänteeltä alas mereen ja katsoa osaanko uida vai en.
Eniten minua huolettaa, että annan väärää tietoa "asiakkaille".
Toimin siis meidän sisäisenä tukena myyjille. Pre-Sales tukena. Tuki, jolle soitetaan kun kaikki on ristissä. Minä olen se tuki jota enemmän myyjäkin jo tietää... sehän tässä kamalaa onkin. Kun menin asiakaspalveluun töihin, olin se joka tietää vaikka tiesin vähän. Asiakkaat eivät tienneet mistään mitään, joten oli helppoa uida siinä vedessä. Mutta nyt... minun pitäisi tietää ja minulle soittaa konkarimyyjä joka osaa asiat kuin vettä vain ja minä olen sormi suussa. Äh.
Tiedättekö mun tuskan? Vai olenko yksin ja niin tyhmä, että ahdistun tällaisesta...
Positiivista elämässä nyt kuitenkin on, että olen saanut kauan kaivatun lemmikin. Pirkon. Pirkko on sisäsiisti ja helppohoitoinen ystävä, joka jaksaa kuunnella huoliani tunnista toiseen, viikosta toiseen ja (toivottavasti) vuodesta toiseen.
Alla.... Pirkko!
Jotta ei jää paskanmaku suuhun niin oikeasti... tää on musta hyvää hommaa. Mä haluan ja pystyn kyllä, mutta se ottaa enemmän aikaa kun kehtaisin kenellekään myöntää. Pitää vain olla nöyrä ja taipua tuulen mukana. Kyllä se siitä.
(Kuva kotikonttuurista. Kuvassa ei näy mun uusi, hieno satulatuoli.)
Kuin olisin napapiirillä tai Australiassa ja yrittäisin kävellä kotiin. Niin kaukana olen omalta mukavuusalueeltani.
Mutta haluan. Haluan niin kovasti, että vähän ahdistaa. En ole riittävän nopea oppimaan (omasta mielestäni). En olekaan sellainen oppija kun olen luullut.
Nykyinen työni on jopa vaativampaa kuin edellinen työni vaikka sainkin edellisestä työstä parempaa palkkaa ja se oli korkeampi positio.
Nykyinen työni on haastavaa. Päivittäin tulee asioita joita ei olla koskaan ennen hoidettu. Asioita joihin kukaan ei tiedä vastausta. Pitää osata kysyä. Osata ja uskaltaa. Se on vaikeaa. Olen vähän sellainen "minä itse" -tyyppi ja se ei tässä hommassa auta.
Pitäisi pystyä nielemään ylpeytensä ja vain kysyä apuja. Ei luulla, että kaikki kyllästyvät kun koko ajan norkoon apuja muilta ja että kaikista tuntuisi siltä, etten ikinä opi tätä hommaa.
Pitäisi muistaa, että jokainen on joskus aloittanut nämäkin hommat. Mutta saamani armonaika alkaa eittämättä käydä vähiin. Vaikka kuinka yritän itselleni uskotella, että "vielä on aikaa, vielä on aikaa..." niin ei ole. Ei loputtomiin.
Minua opettanut jo tokaisi, että minut pitäisi vain työntää jyrkänteeltä alas mereen ja katsoa osaanko uida vai en.
Eniten minua huolettaa, että annan väärää tietoa "asiakkaille".
Toimin siis meidän sisäisenä tukena myyjille. Pre-Sales tukena. Tuki, jolle soitetaan kun kaikki on ristissä. Minä olen se tuki jota enemmän myyjäkin jo tietää... sehän tässä kamalaa onkin. Kun menin asiakaspalveluun töihin, olin se joka tietää vaikka tiesin vähän. Asiakkaat eivät tienneet mistään mitään, joten oli helppoa uida siinä vedessä. Mutta nyt... minun pitäisi tietää ja minulle soittaa konkarimyyjä joka osaa asiat kuin vettä vain ja minä olen sormi suussa. Äh.
Tiedättekö mun tuskan? Vai olenko yksin ja niin tyhmä, että ahdistun tällaisesta...
Positiivista elämässä nyt kuitenkin on, että olen saanut kauan kaivatun lemmikin. Pirkon. Pirkko on sisäsiisti ja helppohoitoinen ystävä, joka jaksaa kuunnella huoliani tunnista toiseen, viikosta toiseen ja (toivottavasti) vuodesta toiseen.
Alla.... Pirkko!
Jotta ei jää paskanmaku suuhun niin oikeasti... tää on musta hyvää hommaa. Mä haluan ja pystyn kyllä, mutta se ottaa enemmän aikaa kun kehtaisin kenellekään myöntää. Pitää vain olla nöyrä ja taipua tuulen mukana. Kyllä se siitä.
Kommentit
Lähetä kommentti