vauva.fi ja diagnoosi: neljänkympin kriisi

Mulla on paha päivä. Kirjoitan pitkän kirjeen rakkaalle ystävälleni ja pyydän arvioimaan tekstiä tekstinä, en sisältönä. Ystäväni tarttuu aiheeseen heti ja varaa meille hetken yhteistä aikaa.

Kirjoitin sydän verellä. Kirjoitin niin henkilökohtaisia juttuja, että oikein sattui puristaa se kaikki ulos.

Ystäväni luki sen kaiken. Hän luki sitä itku silmässä, niin läheltä hänen omaa elämää se liippasi. Sitten alettiin ruotimaan.

Ensin tekstiä: "Jos haluat, että mieskin ymmärtää, jätä kaikki ylimääräinen romantisointi pois..." Ahaa. Ok, mitä sitten jos en halua? En ehkä haluakkaan, että kukaan lukee tätä tunnoltani pois potkittua tunnetta asioista elämässäni? "Oletko varma tästä?"

Olenko? En todellakaan tiedä. Asia vaivaa minua lähes päivittäin ja olen sen kanssa kipsissä. Minä olen läski, vähän tyhmä ja epäsymmetrinen. Onko elämäni tässä? Tätäkö tämä on? Olenko onnellinen? Ja vaikka mitä sunmuuta typerää kysymystä/toteamusta.

Kun siinä aikani pohdiskeltiin, huomasimme, että meillä on paljon yhtäläisyyksiä. Ystäväni muisti pari omaa läheistään, jolla on samoja typeriä ja vähemmän typeriä ongelmia. Osa on ratkonut niitä mm. eroamalla, tekemällä lapsia lisää taikka vaihtamalla työpaikkaa. Minun ongelmani ei nähdäkseni ratkea noilla konsteilla tai ainakaan en ole valmis kokeilemaan niistä mitään. Mutta yhtäläisyyksiä silti oli. Yhtäläisyyksiä noissa kysymyksissä.

Ystäväni esitti minulle miksi -kysymyksiä. Hän tekee niin aina. Miksi? Olen läski... Miksi? Koska syön liikaa... Miksi? No helvetti... en tiedä, koska se antaa lohtua. Miksi? No koska olen onneton. Miksi? No voi vittu! En minä tiedä...

Siinä kun hän esitti kysymyksiä ja teorioita, alkoi meille käydä yhä selvemmäksi mistä tässä oikein oli kysymys. Sitten teimme viimeisen silauksen ja lähdimme googlettamaan oireita. Se on aina hyvä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Saat itsellesi diagnoosin ihan mistä ikinä haluat ja tällä kertaa päädyimme neljänkympin kriisiin.

Kerroin tästä muuten äidilleni, joka totesi, että tämä on vain naistenlehtien keksimää huuhaata... no niin on, mutta minun oloni keveni heti kun sain jonkin syyn tälle kaikelle.

Hoitokeinoksi ystäväni suositteli oman elämäni kuntoon laittamista. Mitäpä, jos alkaisin harrastamaan jotakin. Omaa aikaa kerran viikossa. Ei huono ajatus, oliko muita? No jos vaikka aloitan siitä ja keksin sitten aikaa myöden lisää? Tai vaikka jos aloittaisinkin uuden elämän heti vuodenvaihteen jälkeen? Jos vaikka alkaisinkin syömään paremmin ja puhuisin miehen siihen juttuun mukaan... jos vaikka saisin ukkokullan raahattua lenkille kanssani viikoittain? Hän itseasiassa jo ehdottikin sitä. :) Mitä jos siitä alkaisi elämä helpottamaan? Jos vaikka vielä päättäisin, että tämä elämän kulkuhan on pääsääntöisesti minusta itsestäni kiinni, ei kenestäkään muusta.

Joo. Kuulostaa hyvältä. Luen vielä lisää noita vauva.fi:n keskusteluja ja nauran makeasti. Siellä on oikeasti tosi hyviä, joskus lakonisiakin kommentteja, jotka muistuttavat tästä oikeasta elämästä. Maanpinnalle palauttavia ja hauskoja juttuja.

Ystäväni rakkaani. Olet ihana ja olen onnekas kun minulla on joku kaltaisesi maanpinnalle pudottaja. Tai nostaja, miten sen nyt haluaa ajatella. Kiitos.