Onnesta on lyhyt askel suruun

Olen kokenut olevani onnekas viimeisten viikkojen ajan.

Minulla on erinomainen esimies. Mukavat kollegat ja ihan hyvä työ.
Minulla on perheeni. Mies ja kolme ihanaa lasta.
Minulla on sukuni. Erinomainen suku, jotka ovat jaksaneet kannatella minua vaikeinakin aikoina.

Minulta puuttuu silti pala sydämestä. Se pala joka on liukunut pois jokaisen ystävän nukuttua pois.
Pienen pieniä palasia. Kissan, koiran ja ihmisen mentäviä palasia.

Olen menettänyt paljon. Joskus tuntuu, että liikaa ja samalla tiedän, että moni on menettänyt vieläkin enemmän.

Viime päivinä silmäkulmani ovat kostuneet tämän tästä. On kulunut kolme vuotta siitä kun viimeinen kissaystävä nukkui pois. Se toi mieleeni kaikki menehtyneet ihmiset ja eläimet ja sai minut surun partaalle.

Itkin vähän autossa kun menimme veneelle. Itkin vähän kotona kun istuin sohvalla, eikä kukaan tullut syliini. Itkin vähän keittiössä yksin laittaessani ruokaa. Itkin vähän.

Silti suru on sellainen voima, että se vahvistaa. Olen vahvempi ihminen kaikkien menetysten jälkeen.

Suru ei koskaan poistu luotamme, mutta ei onnikaan, jos sitä osaa etsiä. Onni voi olla joskus surun sumun takana piilossa, mutta voimme nähdä sen kaukana jos oikein pinnistelemme. Se on siellä, usko minua.

Onni, onnellisuus... mitä se oikeastaan on? Entäpä suru ja sureminen?

Ne ovat tunteita. Molemmat. Ne perustuvat meidän omiin kokemuksiin ja toisiin tunteisiin. Ne häilyvät taustalla ja ilmaantuvat silloin kun vähiten odotamme niitä. Se puskevat läpi ja yllättävät meidän voimakkuudellaan tai voimattomuudellaan joka päivä.

Olen sekä onnellinen, että surullinen. Olen kaikkea siltä väliltä. Ja niin sen kuuluukin olla.