Paska mutsi . Ei ruutuaikaa.
Mä olen paska mutsi. Pakotan mun kuusitoistavuotiaan veneelle koko meidän yhteisen loman ajaksi. Joku varmasti sanoo, että pitäisi tehdä enemmän niitä juttuja mistä lapset tykkää ja vähemmän näitä mistä aikuiset tykkää.
Mutta mulla on perustelu. Me ollaan enemmän yhdessä kun ollaan veneellä. Tapellaan vähemmän ja tehdään muitakin juttuja kuin vain sosiaalista mediaa tai pelaamista.
Eikö siinä ole tarpeeksi syitä. Sitä paitsi, mä en voi jättää lasta yksin kotiin. Hän on kuitenkin vielä lapsi. Sitä paitsi minulla ei ehkä ole niin suurta luottamusta teiniin.
Toisiin voi luottaa, mutta toisiin ei. Minun oma marakattini ei ole kaikkein luotettavin. Myönnän sen. Hän hölmöilee. Ei ehkä mitään niin vakavaa, mutta juuri sen verran, että tiedän, ettei tätä voi himaan jättää edes yhdeksi yöksi. Haluan luottaa häneen enemmän. Ja luotankin. Se vaatii vielä hiukan rakennusta, mutta kyllä minä häneen vielä luotan. Luottamus on kuitenkin kahden kauppa ja se kasvaa koko ajan. Nyt olisi mahdollisuus jättää hänet yhdeksi yöksi kotiin, joten saa nähdä mitä teen.
Ja ajatella. Minä itse muutin pois kotoa tuolloin kuusitoistavuotiaana. En todellakaan laske irti ja päästä pois kotoa vielä. Tosin ei hänellä sellaisia aikomuksia vielä olekaan. Ja minä olen uhonnut, että kun nuo kasvavat isoiksi (18v.) niin he saavat mononkuvaa bepatsulle. Että itsenäistyisivät sitten. Mutta totuus on toinen.
En voi häätää lapsiani samaan tilanteeseen missä itse olin nuorena aikuisena. Elin köyhänä ja pahoin tunne-elämältäni sekaisena. Se oli kamalaa aikaa. Kädestä suuhun ja kerjäämistä. Ei vanhemmillanikaan ollut silloin hurraamista. Menetin kaikki ystäväni ja elämäni tuona aikana. Sain elämäni takaisin vasta muutamia vuosia myöhemmin. Ystäviäni... en koskaan.
Jouduin perustamaan kokonaan uuden elämän. Kaikki tuttu ja turvallinen oli tiessään ja jäljellä oli yksinäisyyttä, masennusta ja sekoilua.
Onneksi tapasin silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni ja pääsin takaisin jaloilleni. Sain kuin sainkin kiinni elämästä ja olen siitä lähtien rakentanut sitä tiiviisti. Välillä se on murentunut pieniin palasiin, mutta olen sittemmin uudelleen päässyt kaiken päälle ja saanut vaivoin rakentamani kasaan uudelleen.
No, mutta tuo ei ollut se mistä minun piti kirjoittaa. Minun piti tunnustaa olevani paska mutsi. Olen ylpeästi sitä. Minun lapsillani EI ole ruutuaikaa. Repikää siitä. Tästä nousee haloo ja minua pidetään huonona vanhempana, mutta en itse koe sitä niin. Minulla on vain eri näkemys lapsen ruutuajasta.
Mielestäni maailma menee koko ajan tiiviimmin ja tiiviimmin internettiin. Siellä on oltava väkipakolla jo pienestä, jos meinaa pysyä ajan hännillä. Itse aikuisena joudun tuijottamaan ruutua keskimäärin yhdeksän tuntia päivässä arkisin ja tuleehan sitä viikonloppuisinkin vilkuiltua facebookkia.
Lapseni. Siis tuo vanhin. Hänen netissä surfailu on sosiaalista olemista. Hänen kaverinsa ympäri maailmaa pelaavat samaa peliä ja he seurustelevat siellä. Hänellä on kavereita, jotka hän tuntee vain pelien kautta, mutta sitten hänellä on paljon kavereita pelien ulkopuolellakin.
Olenko siis huono, jos en rajoita (paitsi etten anna pelata öisin) ruutua? En omasta mielestäni. Nyt tuon kone on epäkunnossa, joten hän ei pelaa vaan roikkuu muuten netissä. Ei tuo ole siitä paljon ruikuttanutkaan, joten uskon, että hänen pelaaminen on hallinnassa. Uskon myös, että hän tulee tarvitsemaan noita opittuja taitoja tulevaisuudessa enemmän ja enemmän.
Sitten on tuo pikkuinen kuusivuotias. Hänelläkään ei ole ruutuaikaa, mutta teemme paljon muutakin kuin pelaamme tai katsomme piirrettyjä. Voi olla päiviä, että katsomme koko päivän piirrettyjä, mutta niitä on harvoin tuon meidän harrastuksen vuoksi. Hän pelaa purjehdukset pääsääntöisesti eli pari tuntia perjantaisin ja pari tuntia sunnuntaisin. Siihen väliin mahtuu sitten vaikka ja mitä leikkiä ja uimista, touhua ja temmellystä.
Keskimmäinen on Youtuubin uhri. Hän ei saa välillä silmiään irti tuubista. Mutta... eilenkin hän leipoi meille mustikkapiiraan. Ohjeen löysi netistä. Hän oli poimimassa mustikoita pienimmän kanssa sillä välin, kun me aikuiset kävimme kaupassa. Eli tuokin oli hetken ilman tuubia ja ihan omasta tahdostaan. Ja onhan hänellä ne kaverit. Siellä netissä hekin ovat ja seurustelevat keskenään kun eivät ole yhdessä.
Mielestäni on hyviä merkkejä, että nuoret ja lapset ovat kiinnostuneita netistä ja sen saloista. On hyvä, että he opettelevat sen käyttämistä jo nyt, joten se ei tule yllätyksenä sitten koulumaailmassa tai jopa työelämässä. Nykyisinhän suuri osa ihmisistä tekee tietotyötä joka vaatii koneen ja netin käyttöä.
Miksi siis rajoittaisimme lapsia liian tiukasti? Miksi emme anna heidän oppia internetin ihmeellisestä maailmasta jo nyt niitä tärkeitä oppeja? Miksi emme voisi olla siellä heidän kanssaan, opetella itsekin käyttämään samoja sovelluksia kuin lapsemme, jotta ymmärtäisimme itse missä mennään.
Huh. Tulihan pitkä sepostus. Mutta näillä opeilla meillä. Entäs teillä? Eriäviä näkemyksiä?
Mutta mulla on perustelu. Me ollaan enemmän yhdessä kun ollaan veneellä. Tapellaan vähemmän ja tehdään muitakin juttuja kuin vain sosiaalista mediaa tai pelaamista.
Eikö siinä ole tarpeeksi syitä. Sitä paitsi, mä en voi jättää lasta yksin kotiin. Hän on kuitenkin vielä lapsi. Sitä paitsi minulla ei ehkä ole niin suurta luottamusta teiniin.
Toisiin voi luottaa, mutta toisiin ei. Minun oma marakattini ei ole kaikkein luotettavin. Myönnän sen. Hän hölmöilee. Ei ehkä mitään niin vakavaa, mutta juuri sen verran, että tiedän, ettei tätä voi himaan jättää edes yhdeksi yöksi. Haluan luottaa häneen enemmän. Ja luotankin. Se vaatii vielä hiukan rakennusta, mutta kyllä minä häneen vielä luotan. Luottamus on kuitenkin kahden kauppa ja se kasvaa koko ajan. Nyt olisi mahdollisuus jättää hänet yhdeksi yöksi kotiin, joten saa nähdä mitä teen.
Ja ajatella. Minä itse muutin pois kotoa tuolloin kuusitoistavuotiaana. En todellakaan laske irti ja päästä pois kotoa vielä. Tosin ei hänellä sellaisia aikomuksia vielä olekaan. Ja minä olen uhonnut, että kun nuo kasvavat isoiksi (18v.) niin he saavat mononkuvaa bepatsulle. Että itsenäistyisivät sitten. Mutta totuus on toinen.
En voi häätää lapsiani samaan tilanteeseen missä itse olin nuorena aikuisena. Elin köyhänä ja pahoin tunne-elämältäni sekaisena. Se oli kamalaa aikaa. Kädestä suuhun ja kerjäämistä. Ei vanhemmillanikaan ollut silloin hurraamista. Menetin kaikki ystäväni ja elämäni tuona aikana. Sain elämäni takaisin vasta muutamia vuosia myöhemmin. Ystäviäni... en koskaan.
Jouduin perustamaan kokonaan uuden elämän. Kaikki tuttu ja turvallinen oli tiessään ja jäljellä oli yksinäisyyttä, masennusta ja sekoilua.
Onneksi tapasin silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni ja pääsin takaisin jaloilleni. Sain kuin sainkin kiinni elämästä ja olen siitä lähtien rakentanut sitä tiiviisti. Välillä se on murentunut pieniin palasiin, mutta olen sittemmin uudelleen päässyt kaiken päälle ja saanut vaivoin rakentamani kasaan uudelleen.
No, mutta tuo ei ollut se mistä minun piti kirjoittaa. Minun piti tunnustaa olevani paska mutsi. Olen ylpeästi sitä. Minun lapsillani EI ole ruutuaikaa. Repikää siitä. Tästä nousee haloo ja minua pidetään huonona vanhempana, mutta en itse koe sitä niin. Minulla on vain eri näkemys lapsen ruutuajasta.
Mielestäni maailma menee koko ajan tiiviimmin ja tiiviimmin internettiin. Siellä on oltava väkipakolla jo pienestä, jos meinaa pysyä ajan hännillä. Itse aikuisena joudun tuijottamaan ruutua keskimäärin yhdeksän tuntia päivässä arkisin ja tuleehan sitä viikonloppuisinkin vilkuiltua facebookkia.
Lapseni. Siis tuo vanhin. Hänen netissä surfailu on sosiaalista olemista. Hänen kaverinsa ympäri maailmaa pelaavat samaa peliä ja he seurustelevat siellä. Hänellä on kavereita, jotka hän tuntee vain pelien kautta, mutta sitten hänellä on paljon kavereita pelien ulkopuolellakin.
Olenko siis huono, jos en rajoita (paitsi etten anna pelata öisin) ruutua? En omasta mielestäni. Nyt tuon kone on epäkunnossa, joten hän ei pelaa vaan roikkuu muuten netissä. Ei tuo ole siitä paljon ruikuttanutkaan, joten uskon, että hänen pelaaminen on hallinnassa. Uskon myös, että hän tulee tarvitsemaan noita opittuja taitoja tulevaisuudessa enemmän ja enemmän.
Sitten on tuo pikkuinen kuusivuotias. Hänelläkään ei ole ruutuaikaa, mutta teemme paljon muutakin kuin pelaamme tai katsomme piirrettyjä. Voi olla päiviä, että katsomme koko päivän piirrettyjä, mutta niitä on harvoin tuon meidän harrastuksen vuoksi. Hän pelaa purjehdukset pääsääntöisesti eli pari tuntia perjantaisin ja pari tuntia sunnuntaisin. Siihen väliin mahtuu sitten vaikka ja mitä leikkiä ja uimista, touhua ja temmellystä.
Keskimmäinen on Youtuubin uhri. Hän ei saa välillä silmiään irti tuubista. Mutta... eilenkin hän leipoi meille mustikkapiiraan. Ohjeen löysi netistä. Hän oli poimimassa mustikoita pienimmän kanssa sillä välin, kun me aikuiset kävimme kaupassa. Eli tuokin oli hetken ilman tuubia ja ihan omasta tahdostaan. Ja onhan hänellä ne kaverit. Siellä netissä hekin ovat ja seurustelevat keskenään kun eivät ole yhdessä.
Mielestäni on hyviä merkkejä, että nuoret ja lapset ovat kiinnostuneita netistä ja sen saloista. On hyvä, että he opettelevat sen käyttämistä jo nyt, joten se ei tule yllätyksenä sitten koulumaailmassa tai jopa työelämässä. Nykyisinhän suuri osa ihmisistä tekee tietotyötä joka vaatii koneen ja netin käyttöä.
Miksi siis rajoittaisimme lapsia liian tiukasti? Miksi emme anna heidän oppia internetin ihmeellisestä maailmasta jo nyt niitä tärkeitä oppeja? Miksi emme voisi olla siellä heidän kanssaan, opetella itsekin käyttämään samoja sovelluksia kuin lapsemme, jotta ymmärtäisimme itse missä mennään.
Huh. Tulihan pitkä sepostus. Mutta näillä opeilla meillä. Entäs teillä? Eriäviä näkemyksiä?
Kommentit
Lähetä kommentti