Kuntoutusta ja hometalohelvetin pitkää piinaa

Olen menossa kuntoutukseen Kuopioon. Se liittyy tähän minun kaksisuuntaiseen mielialahäiriööni.

Kuntoutuksen tarkoituksena on antaa työkaluja tämän sairauden kanssa elämiseen. Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. En haluaisi olla viikkoa poissa perheeni luota, silti olen hyvilläni tästä mahdollisuudesta. Kaikki eivät tätä mahdollisuutta kuitenkaan saa.

Mitä sitten odotan siltä?
Ehkä liikunnallisia hetkiä. Ehkä uutta kuntosaliohjelmaa tuolle selälleni ja mielelle. Ehkä luentoja sairaudesta. Työkirjaa tai muistinpanoja. Paljon opittavaa ja itseopiskelua.
Aikaa kirjoittaa jotakin. Ehkä siellä saa kirjoittaa? Otan koneen mukaan varmuuden vuoksi.

Mitä sitten pelkään?
Ryhmäytymisleikkejä! Niitä inhoan. Inhoan. En ole niin extrovertti. Olen sellainen salaintrovertti. Miten toisilleen tuntemattomat ihmiset muka yhtäkkiä tuntisivat sinut ja alkaisivat kirjoittaa sinun selkääsi positiivisia asioita sinusta. Tai miten tuntemattomat ihmiset tuntisivat sinut yhtäkkiä ja alkaisivat kertoa sinusta puolia, joita et itsekään tiedä omaavasi.
Haluaisin rauhaa ja hiljaisuutta. Pelkään, että putoan taas omaan sairauteeni liian syvälle, enkä jaksa nousta sieltä. Pelkään hypomanista hetkeä. Siksi otan unilääkkeet mukaan. Aion nukkua.
Pelkään myös, että paikka on läpeensä homeessa ja oireilen siellä raskaasti. Siksi myös astmalääkkeet mukaan...

Miksi menen?
Menen sinne oppiakseni elämään. Oppiakseni itsestäni jotakin. Miten tehdä töitä työssä tämän kanssa. Joudun edelleen uskottelemaan itselleni, että olen lopullisesti sairas, enkä vieläkään oikein usko sitä. Siksi tarvitsen tällaisia kuntoutuksia, jotka muistuttavat minua todellisuudesta. Siitä, että todella olen sairas ja minun tarvitsee elää sen mukaan. En toki anna sen määritellä itseäni, mutta tämä kaiffari on hyvä pitää mielessä kun mennä viipottaa elämän poluilla.

No, se kuntoutuksesta.

Siirrytään muuttoon, homehelvettiin ja Suomen oikeuslaitokseen.

Homehelvetti. Olemme käyneet nyt oikeutta enemmän tai vähemmän asiasta neljä vuotta. Nyt kun pääkäsittely on käyty jo monta kuukautta sitten, tuomio siirtyy ja siirtyy vain. Tekosyitä on monia joista esimerkkinä tuomarin tuomiosuma... tuomiosuma. Vittu.

Olemme odottaneet kiltisti jo aika kauan. Nyt alkaa mennä hermot. Varsinkin, kun joudumme taas muuttamaan. Huoh. Emme ole yksin ja sekös tässä vielä lisää tuskaa. Meitä on niin monta. Surullisen monta, jotka tappelevat tämän laisen asian kanssa. He ovat osa vakavasti sairaita, työpaikkakiusattuja, elämään lopen väsyneitä. Olette kaikki ajatuksissani.

Meillä on käynyt onni. Olemme saaneet pitää työpaikkamme. Olemme saaneet asua puhtaissa asunnoissa evakossa. Nyt jännittää miten tuo uusi asunto... toivottavasti sekin on puhdas. Ainakaan siellä ei haissut millekään. Kodiksi niistä ei ensimmäistäkään ole voinut kutsua, mutta nyt päätimme, että siitä tulee meille koti. Pienihän se on, mutta en jaksa enää tätä kodittomuutta. On totta, että talomme on edelleen olemassa, tyhjänä, yksin ja homeisena. Mutta sinne muuttaminen tuntuu niin kaukaiselta, ettemme vain voi enää elää koditta.

Oli niin tai näin. En voi kirjoittaa teille mitään tästä helvetistä, ennen kuin tuomio on tullut. Siihen asti joudun pitämään sisälläni kaiken. Äh. Haluaisin niin kertoa ja varoittaa, mutta en vielä voi. 

Kaikki te, joilla on altistusta ja olette menettäneet kotinne, terveytenne, työmahdollisuutenne, kaiken. Luottakaa itseenne ja pitäkää huoli itsestänne. Älkää antako kenenkään kiusata teitä enää. Te olette ihmisarvoisia ja kauniita. Ehjää sinusta ei välttämässä enää tule, mutta ihminen sinä olet. Älä anna kenenkään uskotella sinulle toisin.

Näillä saatesanoilla ensiviikon rupeamaan. Ehkä ehdin ajatella tätä homehelvettiäkin taas uudelta kantilta. Jospa keksisin, mitä hyvää tästä tulee. Keksisin todella jotain positiivista. Eihän se vaikeaa ole, mutta en yleensä ajattele tätä. Sen ajatteleminen ei auta mitään. Se vain pahentaa tuskaa. Turhaan.

Hyvää loppupäivää! Ole ihmisiksi!