Veneilykausi on TÄÄLLÄ! Mutta sitä ennen Krakovaan ja vielä sitä ennen...
Mikä mielettömän upea sää. Luonto hymyilee pikkuisen harmaan pölypilven takana. Minä hymyilen sille takaisin, vaikka mieleni tekisi hukkua harmauteen.
Onni ja autuus on silti ihan oven takana. Tiedän sen. Veneilykausi on alkamassa. Henkeni pelastaja. Niin monena vuonna peräkkäin, ainoa meidät järjissään pitävä asia on ollut veneily. Sen tuomat ystävät ja luonto. Ah.
Tiistaina sitten laskettiin vene. Odotin kotona, koska en päässyt paikalle. Jännitys tiivistyi. Laskuporukasta ei kuulunut mitään ja aloin olla hieman huolissani. Yleensä on tullut kuva tai jokin muu viesti, kun homma on done (yleensä olen mukana rannassa...), mutta nyt: EI MITÄÄN!
Ilta alkoi olla jo aika hämärä ja makasin sängyllä lukemassa kirjaa nuorimmaisen kanssa. Mieli harhaili veneessä ja korva kuunteli koko ajan, milloin ovi käy vai käykö.
Kävi se. Mitään ei hetkeen sitten kuulunutkaan. Yritin pinnistellä, mutta oli hiljaista. Luulin jo, että kuvittelin koko homman, mutta sitten kuulin, miten askeleet painaituivat portaisiin.
Oven pielessä seisoi pian mies. Hiukseton ja jumalaisen komea. Sydämeni oli pakahtua samalla, kun se pyritseli hidastuvaa sykettä vastaan. Se lakkaisi kohta lyömästä, jos mies ei sanoisi mitään.
"joku letku tai joku.... kolme litraa dieseliä... rikki" Sanat jotka kuulin. Sanat jotka painautuivat suutani vasten niin, etten saaanut henkeä. Lukeminen loppui.
Melkein itkin, mutta hymyilin sen sijaan. Niin tietysti. Nyt se pannu sitten hajosi.
Vanhahan se jo olikin. Tiedettiin me tämä, mutta ei meillä ole ollut mahdollisuutta uusiakaan sitä. Eikä ole vieläkään. Se on korjattava, muuten jää veneilykausi alkamatta kokonaan.
Vittu. Sen minä vain sanon. Vittu. Tai kyrpä, niin kuin eräs ystäväni toteaisi. Onhan noita sanoja. Sanoja mitä sanoa, mitkä eivät kuitenkaan tuo lohtua tähän. Tähän helvettiin.
Uskon kuitenkin jumalaisen komeaan mieheen. Hän keksii jotakin. Ihan varmasti. Hän ei ole luovuttaja, eikä koskaan ole nostanut käsiään pystyyn. Siellä hän nytkin kopeloi konetta ja etsii kunnes löytää. Dieselin hajuinen mies tulee varmasti vasta taas illalla. Toivottavasti vastausten kanssa. Laitan saunan päälle ja hieron hartioita. Paijaan kaljua päätä ja halaan. Kyllä me tää ratkastaan!
Huomenna pitäisi lentää Krakovaan. Sielu on vähän ristiriitainen, mutta odotan Krakovaa silti. Hotellia, pyöräretkiä ja kevättä. Irtiottoa kaikesta. Jumalainen mieheni on minun ja vain minun seuraavat päivät. Voi olla, että mieli harhailee uuden moottorin hankkimisessa tai lähinnä, mistä sen rahan siihen saa, mutta pyristelemme sitä vastaan ja pyöräilemme itsemme humalaan. Terassilta terassille, kadulta toiselle ja takaisin.
Vielä yksi työpäivä. Sitten päästetään hetkeksi irti.
Onni ja autuus on silti ihan oven takana. Tiedän sen. Veneilykausi on alkamassa. Henkeni pelastaja. Niin monena vuonna peräkkäin, ainoa meidät järjissään pitävä asia on ollut veneily. Sen tuomat ystävät ja luonto. Ah.
Tiistaina sitten laskettiin vene. Odotin kotona, koska en päässyt paikalle. Jännitys tiivistyi. Laskuporukasta ei kuulunut mitään ja aloin olla hieman huolissani. Yleensä on tullut kuva tai jokin muu viesti, kun homma on done (yleensä olen mukana rannassa...), mutta nyt: EI MITÄÄN!
Ilta alkoi olla jo aika hämärä ja makasin sängyllä lukemassa kirjaa nuorimmaisen kanssa. Mieli harhaili veneessä ja korva kuunteli koko ajan, milloin ovi käy vai käykö.
Kävi se. Mitään ei hetkeen sitten kuulunutkaan. Yritin pinnistellä, mutta oli hiljaista. Luulin jo, että kuvittelin koko homman, mutta sitten kuulin, miten askeleet painaituivat portaisiin.
Oven pielessä seisoi pian mies. Hiukseton ja jumalaisen komea. Sydämeni oli pakahtua samalla, kun se pyritseli hidastuvaa sykettä vastaan. Se lakkaisi kohta lyömästä, jos mies ei sanoisi mitään.
"joku letku tai joku.... kolme litraa dieseliä... rikki" Sanat jotka kuulin. Sanat jotka painautuivat suutani vasten niin, etten saaanut henkeä. Lukeminen loppui.
Melkein itkin, mutta hymyilin sen sijaan. Niin tietysti. Nyt se pannu sitten hajosi.
Vanhahan se jo olikin. Tiedettiin me tämä, mutta ei meillä ole ollut mahdollisuutta uusiakaan sitä. Eikä ole vieläkään. Se on korjattava, muuten jää veneilykausi alkamatta kokonaan.
Vittu. Sen minä vain sanon. Vittu. Tai kyrpä, niin kuin eräs ystäväni toteaisi. Onhan noita sanoja. Sanoja mitä sanoa, mitkä eivät kuitenkaan tuo lohtua tähän. Tähän helvettiin.
Uskon kuitenkin jumalaisen komeaan mieheen. Hän keksii jotakin. Ihan varmasti. Hän ei ole luovuttaja, eikä koskaan ole nostanut käsiään pystyyn. Siellä hän nytkin kopeloi konetta ja etsii kunnes löytää. Dieselin hajuinen mies tulee varmasti vasta taas illalla. Toivottavasti vastausten kanssa. Laitan saunan päälle ja hieron hartioita. Paijaan kaljua päätä ja halaan. Kyllä me tää ratkastaan!
Huomenna pitäisi lentää Krakovaan. Sielu on vähän ristiriitainen, mutta odotan Krakovaa silti. Hotellia, pyöräretkiä ja kevättä. Irtiottoa kaikesta. Jumalainen mieheni on minun ja vain minun seuraavat päivät. Voi olla, että mieli harhailee uuden moottorin hankkimisessa tai lähinnä, mistä sen rahan siihen saa, mutta pyristelemme sitä vastaan ja pyöräilemme itsemme humalaan. Terassilta terassille, kadulta toiselle ja takaisin.
Vielä yksi työpäivä. Sitten päästetään hetkeksi irti.
Kommentit
Lähetä kommentti