Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuntoutus. Ystävyys on voimavara.

Moi,

olin tässä viimeviikolla kuntoutuksessa. Nyt oli viimeinen jakso käsillä.

Helvetin raskasta. Kun jatkuvasti puretaan sydäntä ja pohditaan miten voisin jaksaa paremmin.

Kaikki alkoi vuosi sitten. Tai no, vähän jo sitä ennen. Työterveyslääkärini ehdotti kuntoutusta ja samaan aikaan kunnallisella puolella tehtiin sama ehdotus.

Hoitosuhteeni on koko ajan ollut kadehdittavan hyvä sekä kunnalliselle, että erityisesti työterveyteen. Sääli, että se loppunee tässä jossain vaiheessa, kun minut on irtisanottu ja määräaikainen keikka päättyy kesälomaan.

Kelan hakemuksen tekeminen oli raskasta. Siihen joutuu avaamaan itsensä ja perustelemaan aika tarkasti, miksi haluaa kuntoutukseen ja miksi sitä tarvitsee. Siihen liitteeksi tarvittiin lääkärin B-lausunto, jota ei ollut vaikeaa saada. Mutta sen lukeminen itse... huhhuh.

Myöntävä päätös tuli ja olin hyvinkin iloinen, vaikka en päässyt ensin hakemaani paikkaan. Mutta se osoittautui hyväksi. Paikka oli tarpeeksi kaukana, jotta jouduin irtautumaan arjesta todella ja pystyin keskittymään vain itseeni.

Ensimmäinen kurssi oli viikon mittainen ja sinä aikana tutustuin käsittämättmän hienoihin ihmisiin. Heistä jokainen on ainutlaatuinen ja heistä jokainen on hyvä ystäväni.

Ensimmäisen viikon jälkeen itku oli herkässä. Koko viikko tuntemattomien ihmisten kanssa, super nopeaa ystävystymistä ja bondausta sekä uskomattoman syviä keskusteluja niin ryhmässä kuin kahden keskenkin.


Tämä sairaus on vittumainen. Lisää tietoja sairaudesta voit lukea vaikka täältä.
Tämä vie mehut joka toinen hetki. Antaa energiaa, mutta samalla tappaa sisältä. Elämänviiva on pelkkää syheröä ja siltä se tuntuukin.

Toinen viikko oli tammikuussa. Silloin oli kylmä. Hyi. Matkalaukku painoi todella paljon, mutta se oli taas sen arvoista. Lähes kaikki ohjaajamme vaihtuivat, mutta se ei ollut pahasta sitten loppujen lopuksi. Saimme lämpimän vastaanoton ja luotettavan ilmapiirin. Meille annettiin mahdollisuus olla rehellisesti omia itsejämme selittämättä.

Viimenen viikko. En itkenyt. En jaksa enää. Mutta annoin sieluni. Annoin kaikkeni. Sain kaiken mitä saada voi. Ystäviä, uusia keinoja, hallintaa ja rakkautta. Me olemme kaikki eri vaiheissa sairautta, mutta jaksoimme silti olla ja elää. Sovimme toisillemme. Kohtalo toi meidät yhteen. Olemme eripuolilta Suomea, mutta sovimme silti puoliväliin treffit noin puolentoistavuoden päähän.

Ystävyys on voimavara. Toisilla on enemmän ystäviä kuin toisilla. Minulla on muutamia. En ehkä ole sosiaalisin henkilö päällä maan ja voin olla pitkäänkin hiljaa. Sellainen minusta on tullut. Elämä on muovannut minusta sivusta seuraajan. Introvertin jolle on välillä raskasta tutustua uusiin ihmisiin.

Onneksi minulla on pörröt, uudet sielunsiskoni ja veljeni. Rakkaat ystäväni menneestä ja nykyisyydestä, veneilijät. Ihmiseni. Onneksi minulla on teidät. En ole yksin, vaikka välillä koen yksinäisyyttä. Sekin kuuluu tähän. Minun elämääni. En tunne sanaa tasainen. Tunnen vain huiput ja notkot. Menneen kivut ja tulevan tyhjyyden. Ystäväni saavat minuun eloa ja tunnetta. Tasaisuuteen viittaavaa ajatusta.

Ystävät on voimavara.