Miksi en vain hyväksy itseäni?
Luin juuri blogikirjoituksen, jossa puhuttiin suhtautumisesta omaan kroppaan ja ruokaan. Kuin olisin lukenut omia kirjoituksiani.
Siinä referoitiin minun elämä. Miten miesten (ja muidenkin) näkemykset on määrittäneet omaa näkemystäni itsestäni. Olen aina ollut pikkuisen pullukka (joka ei pidä paikkaansa). Ja se on näkynyt kaikessa syömisessäni melkein aina.
Syömiseni on vääristynyttä ja epäterveellistä. Popsin koko ajan. Popsin ja popsin. Ja siihen lisäksi hidas aineenvaihdunta (kiitos lääkkeiden) ja avot!
Yli kaksikymmentä kiloa lisää painoa neljän vuoden aikana. Ja jos joku sanoo, ettei se ole paljon...
Mutta olen tiedostanut tämän. En ole vielä pystynyt parantamaan tapojani ja muuttamaan elinkaareni ennustetta, mutta tiedostan sen. Sehän on jo alku, eikö?
Nyt on kesä hei. En pysty kesällä, kun on lonkero ja kaikki.
Kohta on talvi hei. Sitten on juhlia toisensa perään. Ei voi.
Vielä välissä syksy ja kevät. Eih. En pysty.
No miksi en sitten hyväksy itseäni sellaisena kuin olen? Niin no siinäpä kysymys. Osoita minulle ylipainoinen henkilö, jota ei syyllistettäisi painostaan (siellä sun täällä) niin, ettei itsellä olisi paska olla. Ja paskasta olosta pyrkii vaistomaisesti eroon. Miten? Toinen syömällä, toinen juoksemalla.
Minä en pysty enää juoksemaan. Se siitä, oliko muita ideoita? Sitä olen pitänyt yhtenä syynä tähän paino-ongelmaan. En pysty juoksemaan. En siis pysty tuottamaan liikunnasta sellaista mielihyvää, joka motivoisi myös syömään terveellisemmin.
Yritin tässä käydä kuntsikalla ja kävinkin muutaman kuukauden ihan ok. Sitten lopahti. Kaikki. Kun mitään ei tapahtunut niin motivaatiokin lässähti. Ja joo JOO! Mä tiedän. Olen huomenna virallisesti nelikymppinen eikä aineenvaihdunta toimi enää samalla tavalla, joten läskikään ei lähde salamma tavalla. Mutta silti!!!
Noin. Nyt on taas sydäntä purettu teille. Helpompi olla? Tuskin, mutta olenpahan purkanut. :)
ps. En ole tästä kovinkaan ahdistunut juuri nyt. En ehdi, on parempaakin tekemistä, mutta aina on hyvä vähän keventää sydäntä.
Siinä referoitiin minun elämä. Miten miesten (ja muidenkin) näkemykset on määrittäneet omaa näkemystäni itsestäni. Olen aina ollut pikkuisen pullukka (joka ei pidä paikkaansa). Ja se on näkynyt kaikessa syömisessäni melkein aina.
Syömiseni on vääristynyttä ja epäterveellistä. Popsin koko ajan. Popsin ja popsin. Ja siihen lisäksi hidas aineenvaihdunta (kiitos lääkkeiden) ja avot!
Yli kaksikymmentä kiloa lisää painoa neljän vuoden aikana. Ja jos joku sanoo, ettei se ole paljon...
Mutta olen tiedostanut tämän. En ole vielä pystynyt parantamaan tapojani ja muuttamaan elinkaareni ennustetta, mutta tiedostan sen. Sehän on jo alku, eikö?
Nyt on kesä hei. En pysty kesällä, kun on lonkero ja kaikki.
Kohta on talvi hei. Sitten on juhlia toisensa perään. Ei voi.
Vielä välissä syksy ja kevät. Eih. En pysty.
No miksi en sitten hyväksy itseäni sellaisena kuin olen? Niin no siinäpä kysymys. Osoita minulle ylipainoinen henkilö, jota ei syyllistettäisi painostaan (siellä sun täällä) niin, ettei itsellä olisi paska olla. Ja paskasta olosta pyrkii vaistomaisesti eroon. Miten? Toinen syömällä, toinen juoksemalla.
Minä en pysty enää juoksemaan. Se siitä, oliko muita ideoita? Sitä olen pitänyt yhtenä syynä tähän paino-ongelmaan. En pysty juoksemaan. En siis pysty tuottamaan liikunnasta sellaista mielihyvää, joka motivoisi myös syömään terveellisemmin.
Yritin tässä käydä kuntsikalla ja kävinkin muutaman kuukauden ihan ok. Sitten lopahti. Kaikki. Kun mitään ei tapahtunut niin motivaatiokin lässähti. Ja joo JOO! Mä tiedän. Olen huomenna virallisesti nelikymppinen eikä aineenvaihdunta toimi enää samalla tavalla, joten läskikään ei lähde salamma tavalla. Mutta silti!!!
Noin. Nyt on taas sydäntä purettu teille. Helpompi olla? Tuskin, mutta olenpahan purkanut. :)
ps. En ole tästä kovinkaan ahdistunut juuri nyt. En ehdi, on parempaakin tekemistä, mutta aina on hyvä vähän keventää sydäntä.
En tänäänkään jaksa ahdistua, mutta lupasin pohtia tätä uudelleen jonain toisena kertana, ehkä vähän toisesta näkökulmasta.
VastaaPoistaEi sillä, ettenkö olisi jo täydellinen, niin silti on parannettavan varaa. Tavoitteet voi olla kovat ja hyvin mielellään vetäisin ne tiukkoisiin trikoisiin ja puntarilukemaan. Mutta. Mä voisinkin tehdä niin, etten lähde kummallekaan linjalle vaan selviydyn päivästä toiseen järjellä. Miltäs se kuulostais? Puntari kieltolistalle ja kunnon ruokaa naamariin.
VastaaPoista