Aika juoksee, vai kuinka se meni?

Mihin se oikein juoksee? En kyllä tiedä. Viimeksi kirjoittelin teille kesäkuun lopussa ja nyt eletään jo elokuun loppupuolta. Hui.

Tänään haluan pohtia omaa lihavuuttani, luulolihavuuttani, suhtautumista omaan itseen ja niin edelleen.

Netissä pyörii ylextremen video, jossa nainen pohtii ääneen sitä, miten meidän suhtautuminen itseemme vaikuttaa lapsiimme. Miten syömishäiriö kehittyy ennemmin kotoa opituista asenteista, kuin alusvaatemainoksista.

Minua nolotti ja ahdisti. Olen juuri sellainen äiti joka on koko ajan jollakin dieetillä. Minä siis istutan lapseeni vääristyneen suhteen ruokaan. Ihan itse. Tarkoitan hyvää, mutta en ajattele.

Päätin ajatella. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Miten pitäisi ajatella ja mistä ajattelun muuttamisen pitäisi alkaa? Minusta. Sitä ei ollut vaikea keksiä. On kuitenkin todella vaikea muuttaa suhtautumista itseen. Se on äärimmäisen vaikeaa.

Pitäisikö lähteä syistä? Miksi minä ajattelen itsestäni niin kuin ajattelen? Muistan ikuisesti tapahtuman lapsuudesta. Olin ehkä toisella luokalla ala-asteella, kun pukeuduin lämpimästi ystäväni kanssa syksyllä. Olimme menossa retkelle ja kokosimme eväitä ystäväni keittiössä kun eteiseen saapui mies. Mies oli olevinaan ystäväni isäpuoli (ja olikin sitä). Hän ei kuitenkaan minun silmissäni ollut sitäkään, sillä hän ei edes asunut talossa. Mies katsoi minuun nopeasti ja nauraen totesi; "no sinähän se pyöreä olet!". Nolostuin. Hävetti, enkä uskaltanut pitää puoliani. Minä olin aivan tavallinen pikkutyttö. Tavallisen kokoinen, näköinen ja oloinen. En lihava, enkä edes pyöreä.

Siinäkö on syy? Tuskin tämä yksittäinen tapahtuma minua lihavaksi sai. Mutta muistan kyllä, miten koulussa minua haukuttiin liikkuvaksi lihatiskiksi. Jälleen kerran en osannut puolustautua vaan nielin kaiken kylmästi. Olin edelleen ihan tavallinen pikkutyttö. Tavallisen kokoinen, näköinen ja oloinen.

Ollaan syiden alkulähteillä. Seuraavaksi muistan, miten yläasteella värjäsin tukkaa, meikkasin ja pukeuduin joskus raflaavastikin ollakseni jotain, mitä en ollut. Siksi, ettei kukaan näkisi sisimpääni. Halusin olla oma itseni, mutta oli totaalisen hukassa ja ihmekkös tuo. Kuka murrosikäinen ei olisi hukassa itsensä kanssa.

Voinko nyt muuttaa käsityksiäni, kun olen päässyt jäljille?
En tiedä miten onnistun siinä, mutta aion yrittää. Sillä tyttäreni on juuri nyt siinä herkässä iässä, milloin meikataan ja ollaan jotain mitä ei olla. Siinä iässä, kun kaikki kommentit imetään syvälle sieluun ja niistä ammennetaan koko loppuelämä. Aion olla äiti, joka muistaa kiittää tytärtään upeista leivonnaisista, koulu menestyksestä, liikunnallisuudesta ja ehkä tyylitajusta. Mutta en aio puhua hänen solakasta vartalosta. En aio enää pitää omaa laihduttamistani esillä, enkä aio antaa vääristynyttä kuvaa minusta. Siitä tulee sikamaisen vaikeaa.

Minä olen yksi ihminen siinä missä muutkin. En ole liian lihava, vaikka painoa on tullutkin "liikaa". Minulla on toki terveydelliset syyt painon pudottamiselle, mutta minun pitää ymmärtää, etten ole ikinä tyytyväinen jos en muuta omaa ajatusmaailmaani. Minun on suhteutettava omakuvani uudelleen. On löydettävä ne kauniit puolet ja omaksuttava uusia ajatusmalleja.

Korulauseita. Niin helppoja sanoa. Mitä tästä vielä tulee? Unohdanko kaiken pyhästi lupaamani heti ensiviikolla vai onnistunko muuttumaan? En tiedä. Kokeillaan. Uskotaan.