Rakkautta ja rakastumista. Paras suutelija ikinä.

Olemme mieheni kanssa olleet tänä keväänä kaksikymmentä vuotta yhdessä. Se on pitkä aika ja samalla tuntuu siltä, kuin olisimme olleet yhdessä vasta eilisestä.

Haluatteko kuulla kuinka paljon rakastan häntä? Kuinka paljon ihailen, kuinka ylpeä olen? Miten syvästi rakastun joka päivä uudelleen ja uudelleen?

:)

Muistan sen kuin eilisen. Oli illanistujaiset. Muutama hassu ihminen. Duunikavereita ja pari ystävää. Yksi ystävä jos tarkkoja ollaan. Niiden piti olla bileet, mutta siihen aikaan elämäni oli kaoottista ja elämäntilanteeni oli onnistunut katkaisemaan välit kaikkiin ystäviini. Osaan surra sitä vasta nyt, kun kaipaan heitä niin, että itku pääsee.

Se ilta jäi mieleeni. En jaksanut juoda. Istuin hiljaa tekohymy kasvoilla ja odotin jotain. En tiedä mitä, jotain. Eräs työkaverini kertoi pyytäneensä veljensä käymään. En odottanut liikoja, mutta sinkkuna kaikki kaksilahkeiset olivat mielenkiintoisia. Älkää ymmärtäkö väärin. En minä lunttu ollut. En sinne päinkään, mutta viriili nuori nainen, jolla oli silmät auki.

Ovikellon soidessa, en osannut odottaa mitään. Menin avaamaan täysin arvaamatta, että sen oven takana, pienessä hiprakassa, seisoo minun unelmieni mies. Juuri sellainen josta silloin seitsemäntoistavuotias tyttönen voi haaveilla. Mies, joka rakastaa seurata urheilua (mielellään moottoriurheilua tai lätkää), löhöää sohvalla eikä häpeile suolistokaasujaan.

Siinähän tuo nyt sitten seisoi. Ei. Kyseessä ei vielä tuolla sekunnilla ollut salamarakastuminen. En minä niin helppo ole. Se hiipi illan kuluessa. Ensin kaipasin vain seuraa vuoteeseeni keittiön lattialle. Meitä oli kaksi sinkku naista silloin illalla. Me istuimme lattialla miehen molemmin puolin ja koitimme liehakoida minkä ehdimme. Melko huonoin seurauksin, sillä mies aikoi häipyä. Paniikki iski. Minähän en yötäni yksin halunnut viettää.

Hänen kuljettajansa saapui pihaan. Mies nousi vaivaantuneena sohvalta ja oli taapertamassa ovelle, kun minä pysäytin hänet: "Pitääkö sun tosiaan mennä?" Mies hymyili vähän vaikeasti ja oli jo eteisessä, kun pyysin häneltä vielä: "Odota." Ja sitten tein elämäni parhaan ratkaisun.

Tartuin häntä molemmin puolin päätä ja suutelin suoraan huulille. Suloinen suudelma tuntui varpaissa saakka. Suutelimme pitkään ja hartaasti. Se tuntui ikuisuudelta. Hän oli ihmeellisintä mitä olin koskaan tavannut. Kun vihdoin päästin hänestä irti, hän kävi huikkaamassa auton kuljettajalle, ettei lähtisikään ihan vielä.

Yö kulki hitaasti. Makasimme lattialla hiljaa. Valvoin yksin. En ollut tottunut nukkumaan kenenkään vieressä. Kun yö oli oikeassa pisteessä ja tuo kaunis ihminen nukuin hiljaa vierelläni, käännyin selin häneen. Unisena ja unessa hän kietoi kätensä minun ympärilleni. Se oli siinä. Sinä samana hetkenä minä rakastuin. Tiesin, että tämä on minun mieheni. Makasin hiljaa ja minun oli hyvä olla. Olin sittenkin ehkä vähän helppo.

Aamulla mies kysyi minulta "soittaako Jasmiini minulle?" Ja minä lupasin soittaa.

Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Paras suutelija, ihana rakastaja ja unelmien isä. Täydellinen mies minulle. Vieläkin.