Irtipäästäminen tekee niin kipeää
Kun mikään ei enää auta. On pakko päästää irti. Lapsesta.
Olen kaikkeni tehnyt ja joudun työntämään lapsen maailmalle. En pysty enää opettamaan enempää. Nyt on avattava siivet itse ja otettava se ratkaiseva loikka. Enkä voi muuta, kuin olla ottamassa vastaan jos siivet eivätkään kanna.
Tämä hetki on niin pelottava. Ja se olisi helpompaa jos sysäys tulisi lapselta itseltään. Kuten keskimmäisen kohdalla. Hän on valmis jo omaan alkuun ja tekee työtä sen eteen, että saa unelmansa toteen. Mutta vanhin, joka hänkin vasta 17, ei haluaisi kasvaa ollenkaan. Ei. En ole sitä mieltä, että tämän ikäinen olisi jotenkin automaattisesti valmis omilleen, mutta....
Tuntuu niin julmalta, mutta kaikki ne pienet teot. Kaikki ne suuret sanat. On kai pakko olla tiukkana ja työntää toinen ovesta pihalle. Auttaako se? Odotan vielä kesään, mutta sitten... Vai onko jotain muita ideoita? Äh... Uskallanko avata edes suuni tästä. Tämä on niin helvetin herkkää ja nuoralla tanssimista.
Kuuntelin radiosta Suvi Teräsniskan laulua, jossa hän kertoo olevansa aina läsnä ja diipadaapaa. Se sattui. Kun tuntuu, etten voi enää suojella, rahoittaa ja tehdä puolesta. En vain pysty enää. Tämän nuoren on nyt ihan itse otettava itseään niskasta kiinni ja alettava etsimän työpaikkaa, asuntoa ja omaa itseään.
Mutta vaikka päästän irti niin enhän minä hylkää? En. En todellakaan. Olen tässä, kun maailma murjoo ja apua tarvitaan, mutta en voi elää elämää hänen puolestaan, enhän?
Tuskainen olo.
Olen kaikkeni tehnyt ja joudun työntämään lapsen maailmalle. En pysty enää opettamaan enempää. Nyt on avattava siivet itse ja otettava se ratkaiseva loikka. Enkä voi muuta, kuin olla ottamassa vastaan jos siivet eivätkään kanna.
Tämä hetki on niin pelottava. Ja se olisi helpompaa jos sysäys tulisi lapselta itseltään. Kuten keskimmäisen kohdalla. Hän on valmis jo omaan alkuun ja tekee työtä sen eteen, että saa unelmansa toteen. Mutta vanhin, joka hänkin vasta 17, ei haluaisi kasvaa ollenkaan. Ei. En ole sitä mieltä, että tämän ikäinen olisi jotenkin automaattisesti valmis omilleen, mutta....
Tuntuu niin julmalta, mutta kaikki ne pienet teot. Kaikki ne suuret sanat. On kai pakko olla tiukkana ja työntää toinen ovesta pihalle. Auttaako se? Odotan vielä kesään, mutta sitten... Vai onko jotain muita ideoita? Äh... Uskallanko avata edes suuni tästä. Tämä on niin helvetin herkkää ja nuoralla tanssimista.
Kuuntelin radiosta Suvi Teräsniskan laulua, jossa hän kertoo olevansa aina läsnä ja diipadaapaa. Se sattui. Kun tuntuu, etten voi enää suojella, rahoittaa ja tehdä puolesta. En vain pysty enää. Tämän nuoren on nyt ihan itse otettava itseään niskasta kiinni ja alettava etsimän työpaikkaa, asuntoa ja omaa itseään.
Mutta vaikka päästän irti niin enhän minä hylkää? En. En todellakaan. Olen tässä, kun maailma murjoo ja apua tarvitaan, mutta en voi elää elämää hänen puolestaan, enhän?
Tuskainen olo.
Kommentit
Lähetä kommentti