Voimat lopussa ja usko hukassa. Homehelvetin tuskainen parahdus!

Olin tänään ensimmäistä kertaa Zumbassa ja minulla oli hauskaa. Hymyilin koko tunnin ajan ja naurahdin jopa ääneenkin.

Sitten ajoin kotiin. Tai siihen vuokrakämppään jossa pesueemme nyt asuu. Asunto oli tyhjä pientä valkoista vahtikoiraa lukuun ottamatta. Hiljaisuus riipi mieltä.

Soitin miehelleni ja kysyin missä? Tiesin kyllä vastauksen. "Talolla".

Laskin treenikassin lattialle ja kapusin jääkaapille, söin kananmunan ja poistuin huoneistosta juoksukengät jalassa ja turvakengät kädessä.

Ilta oli häpeilevän kaunis. Ei uskoisi, että nyt on jo syyskuu. Minun piti juosta hyvän tuulen kannattelemana tuo jonkun sata metriä talolle, mutta en pystynytkään siihen.

Mieleeni hiipi ajatus. Mitä jos en jaksakaan enää. Jos nyt vain luovuttaisi? Nostaisi kädet kertakaikkiaan pystyyn ja alkaisi suunnitella elämäänsä totaalisesti eri tavalla.

Kävely muuttui reippaasta hitaaksi. Kengät käsissäni tuntuivat painavan tonnin. Onneksi jätin juoksukengät jalkaan. Hädin tuskin jaksoin enää nostaa jalkojanikaan.

Talo seisoi paikoillaan kuten kaikki nämä viisi helvetin pitkää vuotta. Sen kuistilla on purettua puutavaraa muistuttamassa realiteeteista. Naapureille varoittavana esimerkkinä. Sisäänkäynnissä haisee maakellari hyvin voimakkaasti ja muistan hakea moottorimaskin mieheni pihalla seisovasta autosta. Asennan sen päähäni ja muistutan mehiläishoitajaa. Pistän koneen hurisemaan ja astun omaan pikkuiseen helvettiini.

Näky on surkea. Avattuja lattioita siellä täällä. Seinät pursuavat pahanhajuista villaa kun niitä suojannut laudoitus on purettu. Katto on irvokas ja myöskin purettu laudoituksesta. Se odottaa rahoitusta, jonka avulla voisimme vaihtaa kattovillat ennen talvea.

Siirryn eteenpäin talossa joka muistuttaa Zernobylin hylättyjä koteja. Muistoja lapsista ja heidän ihanista, onnellisista leikeistä. Muistoja kodista joka se ennen oli.

Kuulen työn ääniä meidän makuuhuoneesta ja kurkkaan sisään. Huoh. Mies repii hiestä märkänä lattialaudoitusta auki. Lauta kerrallaan, puun säie kerrallaan. Tämä talo ei ole rakennettu purettavaksi. Katson, kun lattialaudat irtoilevat yksi kerrallaan, enkä osaa tehdä mitään.

Kun alkukankeus häviää, alan kantaa puutavaraa ulos. Edellinen pino on jo niin korkea, etten yletä sinne, joten perustan uuden pinon. Mihin tämä kaikki saadaan oikein mahtumaan ennen kaatopaikkasijoitusta...

Mies kutsuu katsomaan jotakin. Taas patterivuoto jota ei ole korjattu oikein. Tässä talossa on vuotanut varmaan joka patteri ja kaikki niistä on korjattu yhtä huonosti jos ollenkaan.

Mitä tänään löytyi? Sitä samaa kun nyt joka päivä. Hometta, vanhaa kosteusvauriota ja jonkin eläimen tai nilviäisen suurehko hylätty pesä.

Oikeusprosessi on kesken. Siksi tästä kirjoittaminen on ollut haasteellista.

Nyt en enää kuitenkaan jaksa olla hiljaa. Johonkin on pakko purkaa tätä.

Loppua ei vielä näy ja tarina on tätä lyhyttä koruttomampi. Mutta jos tämä antaa edes jollekin uskoa, toivoa ja miksi ei rakkauttakin niin hyvä. Jakakaa kiltit ihmisille, etteivät ole yksin  tällaisten sotiensa kanssa.