Homehelvetti. Talon purkua ja rahahuolia.

Mikä tilanne?
Mitäs tässä (valehtelen).

Miten talon laita?
Siinähän se (valehtelen)

Tarvitsetteko jeesiä? Me tullaan kyllä.
Ei me nyt. Tää menee omalla painollaan.

Muista pyytää jos tarvitsee. Ei pidä kituuttaa suotta.
Joo joo, muistan. (ylpeys estää sanomasta; AUTA!)

Totuus on, että talo on kohta purettu sisukaluista. Se alkaa muistuttaa teollisuushallia. Vielä on jotain säätöä. Ei niin pientä säätöä, mutta säätöä. Ollaan kahdestaan sitä tehty. Moottorimaskit päässä punnerrettu. Vaatteet aina pesuun kun tullaan sieltä, mutta se ei riitä. Haju tarttuu eikä irtoa millään. Lisää ongelmia löydetty ja jotain lohdullistakin nähty. Kaikki ei ole mennyttä. Mutta asiantuntija osaa meille paremmin kertoa. Odotellaan sitä.

Seuraavaan vaiheeseen uhkasin, että pyydetään apua. Mies mumisee jotain, mistä en ota selvää. Joojoo tai jotain sinne päin. Mutta vielä ei apua ole pyydetty. Arki-illat menee niin nopeasti. Ja kahdestaankin on selvitty. Eikä meillä ole niitä moottorimaskeja enempää. No... ehkä jonain päivänä.

Rakas istuu illat pitkät tuossa sohvalla ja tutkii eri vaihtoehtoja. Miten tehdään villatyöt edullisesti, mutta hyvin. Miten saadaan kylpyhuoneen remontti helpoiten ja edullisesti. Miten mitään saadaan edullisesti. Kengitetäänkö vai miten.



Ei ole rahaa, eikä pankki anna ilman lisävakuutta. Oma pankki ei silläkään. Jotain roposia kertyy aina silloin tällöin ja niillä koitetaan tehdä mikä pystytään.

Nyt pitäisi kerätä roposia (paljon), että saadaan lava pihalle, johon tyhjennetään kaikki sisältä kannettu puutavara ja rakennusjäte. Sitä nimittäin on niin paljon, ettei pihalle enempää paljoa mahdu.

Mutta mitä tässä on hyvää. No se sama, mitä olen hokenut koko ajan. Olen fyysisesti terve. Lapset on terveitä. Mies on terve. Meillä on toisemme ja rakastamme. Kumppanuutta ja yhteistä mieltä. Ymmärrystä, kun toinen väsyy.



Mutta on tässä mutkiakin matkassa. Pitää taas muuttaa. Takaisin taloon. Milloin, se on vielä vähän auki. Tavoitteet on kovat. Asuntovaunu ja kylppäriremontti ensin. Eikös joo. Kesäkuun loppuun mennessä. Hymiö.

Otin velkaneuvontaan yhteyttä ja tulos oli laiha ja yksiselitteinen. Ei mitään järkeä. Mieli tekisi itkeä, mutta ei se mitään auta. En jaksa enää sitäkään. Me pärjätään kyllä, mutta tuntuu, että tässä ei ole mitään järkeä.

Työt pitää kurissa. On jotain tekemistä ja mielen saa pois talosta. Se kuinka kauan ne jatkuu... en tiedä. Mutta vielä on muutama kuukausi aikaa jos kaikki menee hyvin.

Hain opiskelemaan. Se onkin jännä juttu. Pääsenkö... jaa´a. Mutta jotain tässä on tehtävä. Ei tätä näin voi jatkaa. Työn saaminen on perkeleen vaikeaa ja hakeminen hirvittävän työlästä. Jos ja kun tämä nykyinen työprojekti päättyy, olen taas tyhjän päällä vaikka, työsuhteeni onkin vakituinen (onneksi). Eikä työnhakemiseen auta kouluttamattomuus. Ei pelkällä pitkällä ja hyvällä työkokemuksella saa töitä. Trust me I know. Mutta jos kouluun pääsisi.

Noin.

Kiitos kun jaksoit lukea. Tämä on vähän toistoa, mutta joskus on hyvä purkaa. Koittakaa jaksaa mua ja mun homejuttujani.

Palaan taas kun voimat riittää.