Masennus, masennus mieleen hipsutteli. Läski läski siellä tipsutteli.
Viikonloppu.
Se on aina iloinen tapahtuma. Vai onko.
Mitä jos mielessä vaanii melankolia.
Ei jaksa hymyillä, vaikka tilanne niin vaatisi.
Minulla oli sellainen viikonloppu.
Melankolinen.
Istuin nuotiolla hyvien ystävien ympäröimänä ja kaikki rakkaat kanssani.
Silti mieleni oli melankolinen. Surullinen.
Jaksoin hymyillä asiallisissa kohdissa, mutta mieleni ei hymyillyt.
Mielessäni vaanii läskipeikko.
Olen niin lihava omasta mielestäni, että en kykene enää kuin ajattelemaan omia läskejäni.
Olen vajonnut itsesääliin ja sen huipulle. Olen saavuttanut merkkipaalun.
Kai jokainen jossain vaiheessa säälii itseään?
Mutta onko pakko, jos ei tahdo?
Minä en kyllä tahdo!
Äläkä sano nyt, että "No älä sitten sääli itseäsi!"
Helpommin perkele sanottu kun saatana tehty...
Teen kaikkeni läskieni eteen, mutta mikään ei auta. Mikään ei riitä.
Olen niin lihava, etten enää saa painoani laskemaan vaikka päälläni seisoisin.
Lääkkeet ovat varmasti yksi syy hormonitoimintani sekoittamiseen. Se lienee syy lihavuuteeni, mutta ei tähän itsesääliin.
Daa. Yritän koko ajan ajatella, että lakkaa nyt ajattelemasta ja lopeta pelleily. Älä laihduta vaan tee itsellesi hyvä olo. Siitä se sitten lähtee pikkuhiljaa jos on lähteäkseen. Olisit tyytyväinen itseesi. Äh.
Mutta kun en ole. EN mahdu vaatteisiini. EN mahdu! Olen ostanut kesän aikana uusia vaikka olenkin konkurssin partaalla. Mutta pakkohan minun on sopia vaatteisiini. Liian pikkuruiset farkut puristavat aivoissa asti. Niin ei saa olla. Aivoparkani ovat muutenkin tiukoilla.
Mitä tässä sitten tekemään? Nuollakko haavojani yön pimeydessä? No ei. Mutta mitä sitten? Jatkanko itselleni hokemista, että kyllä se siitä, kyllä se siitä... kyllä se siitä. ?!?
En oikein nyt osaa olla itseni kanssa. Käyn keskusteluja sairaanhoitajani kanssa tästä aiheesta, vaikka meillä voisi olla tärkeämpääkin keskusteltavaa. Mutta minuapa kiinnostaa vain tämä syömishäiriöinen läski.
Ääh. Noin. Nyt olen tullut kaapista. Olen julkisesti tunnustanut olevani ihan ääliö. Itsesäälissä makaava ääliö. :)
Kiitos ja anteeksi. Hyvää yötä ja työtä. Kuullaan ja nähdään taas.
Se on aina iloinen tapahtuma. Vai onko.
Mitä jos mielessä vaanii melankolia.
Ei jaksa hymyillä, vaikka tilanne niin vaatisi.
Minulla oli sellainen viikonloppu.
Melankolinen.
Istuin nuotiolla hyvien ystävien ympäröimänä ja kaikki rakkaat kanssani.
Silti mieleni oli melankolinen. Surullinen.
Jaksoin hymyillä asiallisissa kohdissa, mutta mieleni ei hymyillyt.
Mielessäni vaanii läskipeikko.
Olen niin lihava omasta mielestäni, että en kykene enää kuin ajattelemaan omia läskejäni.
Olen vajonnut itsesääliin ja sen huipulle. Olen saavuttanut merkkipaalun.
Kai jokainen jossain vaiheessa säälii itseään?
Mutta onko pakko, jos ei tahdo?
Minä en kyllä tahdo!
Äläkä sano nyt, että "No älä sitten sääli itseäsi!"
Helpommin perkele sanottu kun saatana tehty...
Teen kaikkeni läskieni eteen, mutta mikään ei auta. Mikään ei riitä.
Olen niin lihava, etten enää saa painoani laskemaan vaikka päälläni seisoisin.
Lääkkeet ovat varmasti yksi syy hormonitoimintani sekoittamiseen. Se lienee syy lihavuuteeni, mutta ei tähän itsesääliin.
Daa. Yritän koko ajan ajatella, että lakkaa nyt ajattelemasta ja lopeta pelleily. Älä laihduta vaan tee itsellesi hyvä olo. Siitä se sitten lähtee pikkuhiljaa jos on lähteäkseen. Olisit tyytyväinen itseesi. Äh.
Mutta kun en ole. EN mahdu vaatteisiini. EN mahdu! Olen ostanut kesän aikana uusia vaikka olenkin konkurssin partaalla. Mutta pakkohan minun on sopia vaatteisiini. Liian pikkuruiset farkut puristavat aivoissa asti. Niin ei saa olla. Aivoparkani ovat muutenkin tiukoilla.
Mitä tässä sitten tekemään? Nuollakko haavojani yön pimeydessä? No ei. Mutta mitä sitten? Jatkanko itselleni hokemista, että kyllä se siitä, kyllä se siitä... kyllä se siitä. ?!?
En oikein nyt osaa olla itseni kanssa. Käyn keskusteluja sairaanhoitajani kanssa tästä aiheesta, vaikka meillä voisi olla tärkeämpääkin keskusteltavaa. Mutta minuapa kiinnostaa vain tämä syömishäiriöinen läski.
Ääh. Noin. Nyt olen tullut kaapista. Olen julkisesti tunnustanut olevani ihan ääliö. Itsesäälissä makaava ääliö. :)
Kiitos ja anteeksi. Hyvää yötä ja työtä. Kuullaan ja nähdään taas.
Kommentit
Lähetä kommentti