Mielettömän positiivinen juttu!

Pekka Hyysalo.

Tarvitseeko sanoa muuta. No ei. Paitsi jos et ole kuullutkaan Pekasta.

Googleta. Nyt. Googleta ja tutustu Pekan positiiviseen asenteeseen. Pekan tuotteeseen. Pekkaan.

Pekka on lasketteluonnettomuudessa vammautunut nuori mies, joka on toipunut hyvin vastoin kaikkia ennusteita oman tahtonsa avulla. Pekalla on positiivinen asenne kaikkeen ja hän pitääkin itseään onnellisena miehenä.

Katselin Madventuresin dokkari illan tuotoksena Pekan stoorin ja olin hyvinkin vaikuttunut. Se laittoi pohtimaan omaa asennettaan ja tahtotilaansa. 

Pekka sanoi jossain vaiheessa, että kaikki on omasta tahdosta kiinni (ei näillä sanoilla). Että jos haluaa niin suosta voi nousta. Ja minä vakuutuin. Uskon Pekkaa. Jos Pekka nousee aivovammastaan huolimatta jaloilleen ja tekee kaikkea sitä mitä tekee niin miksi minä en pysty mukamas tekemään sitä mitä haluan?

Miksi pitäisi tyytyä tähän tilanteeseen? Miksi ei voi innostua, haluta, pystyä ja tehdä?

Hyviä kysymyksiä joihin en enää Pekkaan tutustumisen jälkeen osaa vastata. No nythän on niin, että jokaisella tulee varmasti jossain vaiheessa tahdon puuska joka kuolee omaan "mahdottomuuteensa" jossain vaiheessa. On siis toisin sanoen hyvin vaikea pitää yllä sitä tahtotilaa ja tehdä läpi elämän niitä asioita mitä haluaa. Pystyminen on kiinni itsestä, mutta tahtotilan ylläpitäminen on järjettömän vaikeaa.

Minä innostuin Pekan tatsista sen verran, että liipaisin itseni juoksulenkille toooodella pitkän ajan jälkeen. Päätin, että haluan jälleen panostaa kuntooni ja voida koko ajan paremmin ja paremmin. Haluan olla tyytyväinen itseeni ja omaan vointiini. Haluan sitä niin paljon, että teen kaikkeni, että tämä tahtotila pysyy. Tulee olemaan vaikeaa, mutta olen jo matkalla. Hyviä juttuja on tapahtunut ja tapahtuu joka päivä.

Tahdon tehdä itseni tarpeelliseksi työelämässä ja miksi ei kotonakin. Haluan, etten ole ehkä korvaamaton, mutta tarvittu. Haluan voida hyvin. Haluan olla hengästymättä muutaman junalle juostun askeleen jälkeen. Haluan mahtua omiin vaatteisiini vielä viiden vuoden jälkeenkin. Haluan tuntea itseni ihmiseksi ihmisten joukossa. Haluan unohtaa muiden ajatukset minusta tai autolla ajamisestani ja haluan olla onnellinen, kuten Pekka.

Olla onnellinen omana itsenäni, kaikkine virheineni ja ongelmineni. 

Koetinkiveni on ihan nurkan takana. Vaikka onnistuisin nyt tässä kaikessa, talomurheeni ei jätä minua rauhaan. Se tulee kummittelemaan unissani vielä niin kauan kunnes saamme siihen ratkaisun ja sen kanssa eläminen on ajoittain haastavaa. Sitä alkaa soimata itseään; "Miksi, voi miksi muutimme koskaan pois kerrostaloasunnostamme!" "Miksi, voi miksi luotimme myyjään, josta tuli huonot vibat!" Ja niin edelleen. Rahaa kuluu ja aika juoksee, mitään ei tapahdu ja mitään ei tehdä. Tämä tilanne jatkuu ja jatkuu, piinaa ja kiusaa. Mutta. Kaikki on asenteesta kiinni. Voinhan ajatella tämän toisinkin.

Minä olen oppivainen. Opin, miten ostaa omakotitaloja. Opin, miten tulee luottaa omiin viboihinsa. Opin haistamaan homekoiran lailla. Opin, että raha on vain rahaa. Opin, että perhe on tärkein.

No entäs sitten tämä terveydentilani. Tänä hyvänä päivänä melkein unohdan olevani pysyvästi sairas. Ajattelenkin, että tämä ei ole sairaus vaan ominaisuus. Ominaisuus joka on hallittavissa ja hoidettavissa. Voin vaalia sitä, pitää huolta ja voida hyvin. Tiedän, että riski tipahtaa on olemassa, mutta en voi murehtia sitä. Minun pitää elää. Enhän halua kuolinvuoteellani todeta, etten elänyt hetkeäkään pelotta ja rohkeasti. Että itkin omaa kohtaloani läpi koko elämäni ja tunsin itseni murheelliseksi vuosien ajan. Ehkä voisin sittenkin ajatella, että olin onnellinen, rohkea ja elin joka päivä täysillä. Että pystyin kuin pystyinkin elämään. Etten katuisi virheitäni (sillä niitä on), vaan vaalisin onnistumisiani (sillä niitäkin on).

Niinpä... olen onnellinen, koska tahdon niin.