Muuttuneet ihmiset, ihmiset muuttuneet.
Olen ollut yli kaksi vuotta poissa työelämästä. Sinä aikana ihmiset ovat muuttuneet. Ovat lihoneet, laihtuneet, ajaneet parran, leikanneet hiukset. Muuttuneet ihmisinä, henkilöinä ja työntekijöinä.
Minäkin olen muuttunut. Muuttunut paljon. Minun tapani tehdä asioita ja arvottaa niitä on muuttunut.
Vaikka sanotaan, ettei ihminen muutu, niin minä olen toista mieltä. Minä en ole enää sama ihminen kuin olin kaksikymmentä vuotta sitten. Miten voisin olla?
Elämä muuttaa väkisinkin. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Aikuisuus muuttaa, murrosikä muuttaa, vanhuus muuttaa. Kaikki elämän vaiheet kaivautuvat syvälle sieluusi jättäen sinne arpia niin hyvässä kuin huonossa.
Noh, tämä kääntyy taas työelämään. Pakkokin. Se on tällä hetkellä aika iso osa elämääni. Se syö valtaosan energiastani.
Minä olin erilainen työntekijä ennen sairastumistani. Olin pikkuisen työnarkomaani. Pidin työnteosta ja minä olin kunnianhimoinen. Minulla oli tavoitteita ja näkemystä omasta suunnastani.
Olin ihan hyvä työntekijä. Loppuvaiheessa tosin aloin lipsua, mutta se ei onneksi ehtinyt vaikuttaa työssäni kovinkaan merkittävästi. Ei silti. Minä en ole enää samassa työssä. Usko minuun loppui.
Usko siihen, että voisin vielä palata, loppui. Minä en luopunut toivosta, mutta kun toivo luopui minusta, kaikki mureni. Kaikki mitä olin saanut rakennettua katosi.
Jouduin aloittamaan alusta. Onneksi olen saanut sen mahdollisuuden. Mutta se on ottanut voimille. On vähän haastavaa etsiä itseään uudelleen kaikkien vuosikymmenten jälkeen. Etsiä itseä ja oppia uutta. Nöyrtyä sairauden edessä ja nähdä tulevaisuus eri tavalla kuin ennen.
Ihmiset muuttuvat ja ovat joskus saman edessä kuin minäkin. Uskon, että jokaisen pitää jossain vaiheessa elämää resetoida itsensä uudelleen. Se voi olla pikku juttu tai sitten iso, niin kuin minulla. Minulla ja perheelläni.
Vaikka sairastumiseni ei ole näkynyt arjen askareissa kovinkaan paljon, on se silti ottanut ison palan perheemme kakkua. Ja nyt se kakku pitää leipoa uusiksi.
Minähän leivon. Vaihdoin juoksuleggarit essuun ja aloin leipoa. Lopetin paljon asioita (kuten juoksemisen) ja aloin kuunnella enemmän itseäni. Mitä minä haluan ja miten minä voin.
On muutes melko trendikästä alkaa kuunnella itseään. Voin suositella sitä kaikille. Mutta ei se ole helppoa. Ei ole ollenkaan helppoa muuttaa elämäänsä varsinkaan, kun mukana muuttuu koko perhe. Eikä muutosta voi tehdä yksin. Jos perhe ei halua muuttua, sinä et muutu.
Olemme siis kaikki muuttuneet viimeisten kahdenkymmenen... hitto, viimeisen kahden vuoden aikana. Olemmeko muuttuneet hyvää vaiko pahempaan?
No sitähän ei tiedä. Minä toivon, että olen muuttunut parempaan. Ainakin yritän. Ainakin itselleni parempaan. Yritän olla lempeämpi, rakastavampi ja rennompi. Yritän ottaa asiat iisimmin ja lopettaa laihduttamisen. Töissä opettelen olemaan olematta. Minusta ei enää työnarkkaria saa. Vaikka teen pitkiä päiviä, en aio kantaa töitä kotiin (vaikka teenkin töitä pääsääntöisesti kotona). Aion puhua avoimesti esimiehelleni, pitää suuni supussa oikeissa kohdissa ja avata sen toisissa. Aion olla erilainen kuin ennen. Silti... pieni kunnianhimo sisälläni kytee edelleen. Ehkäpä, kun opin nykyisen työni, voin hamuta taas jotain uutta kohti? Kuka tietää.
Nyt. Hellurei ja hellät tunteet! Muututaan vaan koska muutos on väistämätöntä. Muutos on voimaa!
Minäkin olen muuttunut. Muuttunut paljon. Minun tapani tehdä asioita ja arvottaa niitä on muuttunut.
Vaikka sanotaan, ettei ihminen muutu, niin minä olen toista mieltä. Minä en ole enää sama ihminen kuin olin kaksikymmentä vuotta sitten. Miten voisin olla?
Elämä muuttaa väkisinkin. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Aikuisuus muuttaa, murrosikä muuttaa, vanhuus muuttaa. Kaikki elämän vaiheet kaivautuvat syvälle sieluusi jättäen sinne arpia niin hyvässä kuin huonossa.
Noh, tämä kääntyy taas työelämään. Pakkokin. Se on tällä hetkellä aika iso osa elämääni. Se syö valtaosan energiastani.
Minä olin erilainen työntekijä ennen sairastumistani. Olin pikkuisen työnarkomaani. Pidin työnteosta ja minä olin kunnianhimoinen. Minulla oli tavoitteita ja näkemystä omasta suunnastani.
Olin ihan hyvä työntekijä. Loppuvaiheessa tosin aloin lipsua, mutta se ei onneksi ehtinyt vaikuttaa työssäni kovinkaan merkittävästi. Ei silti. Minä en ole enää samassa työssä. Usko minuun loppui.
Usko siihen, että voisin vielä palata, loppui. Minä en luopunut toivosta, mutta kun toivo luopui minusta, kaikki mureni. Kaikki mitä olin saanut rakennettua katosi.
Jouduin aloittamaan alusta. Onneksi olen saanut sen mahdollisuuden. Mutta se on ottanut voimille. On vähän haastavaa etsiä itseään uudelleen kaikkien vuosikymmenten jälkeen. Etsiä itseä ja oppia uutta. Nöyrtyä sairauden edessä ja nähdä tulevaisuus eri tavalla kuin ennen.
Ihmiset muuttuvat ja ovat joskus saman edessä kuin minäkin. Uskon, että jokaisen pitää jossain vaiheessa elämää resetoida itsensä uudelleen. Se voi olla pikku juttu tai sitten iso, niin kuin minulla. Minulla ja perheelläni.
Vaikka sairastumiseni ei ole näkynyt arjen askareissa kovinkaan paljon, on se silti ottanut ison palan perheemme kakkua. Ja nyt se kakku pitää leipoa uusiksi.
Minähän leivon. Vaihdoin juoksuleggarit essuun ja aloin leipoa. Lopetin paljon asioita (kuten juoksemisen) ja aloin kuunnella enemmän itseäni. Mitä minä haluan ja miten minä voin.
On muutes melko trendikästä alkaa kuunnella itseään. Voin suositella sitä kaikille. Mutta ei se ole helppoa. Ei ole ollenkaan helppoa muuttaa elämäänsä varsinkaan, kun mukana muuttuu koko perhe. Eikä muutosta voi tehdä yksin. Jos perhe ei halua muuttua, sinä et muutu.
Olemme siis kaikki muuttuneet viimeisten kahdenkymmenen... hitto, viimeisen kahden vuoden aikana. Olemmeko muuttuneet hyvää vaiko pahempaan?
No sitähän ei tiedä. Minä toivon, että olen muuttunut parempaan. Ainakin yritän. Ainakin itselleni parempaan. Yritän olla lempeämpi, rakastavampi ja rennompi. Yritän ottaa asiat iisimmin ja lopettaa laihduttamisen. Töissä opettelen olemaan olematta. Minusta ei enää työnarkkaria saa. Vaikka teen pitkiä päiviä, en aio kantaa töitä kotiin (vaikka teenkin töitä pääsääntöisesti kotona). Aion puhua avoimesti esimiehelleni, pitää suuni supussa oikeissa kohdissa ja avata sen toisissa. Aion olla erilainen kuin ennen. Silti... pieni kunnianhimo sisälläni kytee edelleen. Ehkäpä, kun opin nykyisen työni, voin hamuta taas jotain uutta kohti? Kuka tietää.
Nyt. Hellurei ja hellät tunteet! Muututaan vaan koska muutos on väistämätöntä. Muutos on voimaa!
Kommentit
Lähetä kommentti