Se on Sepelkyyhkyn kutsu.
Hei kaikki rakkaat!
Alla on pieni pläjäys eräältä illalta puheen seassa.
Liityimme Merikarhuihin (lisää tietoa Karhuista täältä: https://www.merikarhut.fi/).
Istuimme pitkää iltaa tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu uusille jäsenille ja meille puolisoille. Mielenkiintoinen tilaisuus, joka herätti minussa jonkinlaisia ajatuksia.
Yritin kanavoida paperille viimeaikaista stressiäni samalla, kun kuuntelin tarinoita Merikarhuista, säännöistä ja muuta tärkeästä informaatiosta.
Minulla on ollut viimeaikoina kohtuullista stressiä jota pitäisi pystyä kanavoimaan tehokkaammin. Yritin kirjoittaa sitä ulos ja tunnustan, että pitäisi kirjoittaa taas enemmän. Surullisiahan nämä tarinat ovat, mutta se johtuu tämän hetkisestä paineesta jota kohtaan joka päivä,
Mutta minä selviän kyllä. Kenenkään ei nyt tarvitse hypätä paniikkinappulan päälle. :D Tämä on luonnollista ja normaalia. Olen uudessa (stressaavassa) työssä ja opettelen joka päivä jotain uutta. Se näkyy ja tuntuu minussa ja on täysin luonnollista pistää paperille pari riimua aiheesta tai sen vierestä.
Mutta pitemmittä lätinöittä, alla stressinpurkua.
-----------------------------------------
Se on Sepelkyyhkyn kutsu.
Suloinen kujerrus joka hiljaa huhuilee kadonnutta rakastaan.
Katselen sitä hiljaa surun kohotessa sielustani. Muut eivät kuule tuskaani, mutta näkevät sen varmasti.
Istun pihakoivun alla yksin. Olen yksin, vaikka meitä on satakunta. Satakunta toisillee tuttua tuntematonta.
Kun kylmän kelmeä käsi sipaisee poskeani, havahdun.
Uuh, olen niin uupunut tähän.
Haluaisin nukkua pois.
Sepelkyyhky kujertaa edelleen. Se ei lopeta, vaikka mulkoilen sitä verestävillä silmilläni.
Ampuisin sen, jos minulla olisi haulikko.
Paitsi, etten osaa ampua.
Hah. En ole koskaan edes nähnyt asetta.
Käteni haparoi kylmän kelmeää kättä.
Haluan pitää siitä kiinni. Haluan tuntea jonkun elävän itseni rinnalla.
Katson kauas, mutta näen vain lähelle.
Kuin kala vedessä... minä en ole.
Olen kuin norsu posliinikaupassa. Rymistelen menemään niin, että posliinit räiskyvät sirpaleiksi.
Tekisi mieleni huutaa! HUUTAA!
Kakofoniaa! Kauhujen kakofoniaa. Koruttomasti kaunista kuolevan kesän rinnalla.
Alla on pieni pläjäys eräältä illalta puheen seassa.
Liityimme Merikarhuihin (lisää tietoa Karhuista täältä: https://www.merikarhut.fi/).
Istuimme pitkää iltaa tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu uusille jäsenille ja meille puolisoille. Mielenkiintoinen tilaisuus, joka herätti minussa jonkinlaisia ajatuksia.
Yritin kanavoida paperille viimeaikaista stressiäni samalla, kun kuuntelin tarinoita Merikarhuista, säännöistä ja muuta tärkeästä informaatiosta.
Minulla on ollut viimeaikoina kohtuullista stressiä jota pitäisi pystyä kanavoimaan tehokkaammin. Yritin kirjoittaa sitä ulos ja tunnustan, että pitäisi kirjoittaa taas enemmän. Surullisiahan nämä tarinat ovat, mutta se johtuu tämän hetkisestä paineesta jota kohtaan joka päivä,
Mutta minä selviän kyllä. Kenenkään ei nyt tarvitse hypätä paniikkinappulan päälle. :D Tämä on luonnollista ja normaalia. Olen uudessa (stressaavassa) työssä ja opettelen joka päivä jotain uutta. Se näkyy ja tuntuu minussa ja on täysin luonnollista pistää paperille pari riimua aiheesta tai sen vierestä.
Mutta pitemmittä lätinöittä, alla stressinpurkua.
-----------------------------------------
Se on Sepelkyyhkyn kutsu.
Suloinen kujerrus joka hiljaa huhuilee kadonnutta rakastaan.
Katselen sitä hiljaa surun kohotessa sielustani. Muut eivät kuule tuskaani, mutta näkevät sen varmasti.
Istun pihakoivun alla yksin. Olen yksin, vaikka meitä on satakunta. Satakunta toisillee tuttua tuntematonta.
Kun kylmän kelmeä käsi sipaisee poskeani, havahdun.
Uuh, olen niin uupunut tähän.
Haluaisin nukkua pois.
Sepelkyyhky kujertaa edelleen. Se ei lopeta, vaikka mulkoilen sitä verestävillä silmilläni.
Ampuisin sen, jos minulla olisi haulikko.
Paitsi, etten osaa ampua.
Hah. En ole koskaan edes nähnyt asetta.
Käteni haparoi kylmän kelmeää kättä.
Haluan pitää siitä kiinni. Haluan tuntea jonkun elävän itseni rinnalla.
Katson kauas, mutta näen vain lähelle.
Kuin kala vedessä... minä en ole.
Olen kuin norsu posliinikaupassa. Rymistelen menemään niin, että posliinit räiskyvät sirpaleiksi.
Tekisi mieleni huutaa! HUUTAA!
Kakofoniaa! Kauhujen kakofoniaa. Koruttomasti kaunista kuolevan kesän rinnalla.
Kommentit
Lähetä kommentti