Työpaikkahuutamista.

Tänään olen tuntenut itseni pieneksi. Lapseksi suorastaan.

En ikinä uskonut, että työpaikalla voidaan käyttäytyä näin. Huutaminen ei kuulu työpaikalle, eihän? 

Jos on jotain korjattavaa toisen tekemisessä, niin se korjataan kahden kesken, eikö? 

Eihän se voi mennä niin, että muiden kuullen huudetaan toisen tekemästä virheestä?

On ihan selvää, että vahinkoja ja virheitä sattuu ja niistä pitää voida keskustella, mutta että julkinen mestaaminen!?!

Luoja miten sisälläni polttaakaan. Olen tyrmistynyt. Tottakai ihmisillä joskus palaa käpy, mutta jotain rajaa hei!

Työpaikalla vallitsee tietyt säännöt ja mielestäni ne pitäisi olla jokaiselle selvät. Yksi niistä on se, ettei työkaveria kohdella kuin teini-ikäistä lasta. Ei toiselle huudeta. Kukaan ei ole kuningatar työyhteisössä vaan kaikki on työmehiläisiä. Jokainen on tasa-arvoinen ja jokaista on kunnioitettava. On käyttäydyttävä, kuten sinä haluaisit käyttäydyttävän sinua kohtaan, eikö?

Säännöt on sääntöjä, eikä niistä pitäisi poiketa, mutta joskus on pakko tai se on muuten tilanteeseen sopivaa. Joskus sillä poikkeamisella tarkoitetaan hyvää. 

Oletko koskaan jäänyt Stop -merkin taakse kun ketään ei tule mistään? Näkyvyys on loistava joka suuntaan ja voisit vain mennä? No veikkaanpa, että joku on joskus jopa mennytkin vastaavassa tilanteessa pysähtymättä kokonaan. Tai punaiset valot jalankulkijalle tyhjällä tiellä. 

No tässä keississä oli samanlainen tilanne. Täysin tyhjä risteys, ei ketään missään.

Miten sitten kävikään? Tuliko kolari? No ei. Mutta joku pillastui silti. Äh. Ihmiset ovat vaikeita. Nyt ainakin tiedän, ketä välttelen töissä. En halua kenenkään naurettavaa raivoa ylleni. Minusta ei ole siihen nyt.

Jokohan tämä riittäisi tästä aiheesta??

Aurinko paistaa tänään kaikesta huolimatta.