Tuntemattoman pelko, kuoleman pelko, rakkaus, elämä ja terrorismi. Siitä on koottu tämänpäiväinen postaus.

Mieheni lensi viikonloppuna Berliiniin.

Minua pelotti. Kaikki tämä viimeaikainen liikehdintä aiheuttaa levottomuutta.
Levottomuutta sielussa, sydämessä ja mielessä. Joka kohdassa.

Pelolle ei saa kuitenkaan antaa valtaa. Sitähän nuo perkeleet haluavat. Että ihmiset pelkäisivät.

Mutta mikä ihme on tuo syvällinen motiivi, miksi kaikkea terrorismia tehdään?
Miksi ihmeessä halutaan tappaa viattomia ihmisiä?
Mene ja tiedä. Tähän on jollakin varmasti hyvä näkemys.
Minulla ei ole.

Vapisin, kun lento lähti. Vapisin niin kauan, kunnes sain viestin, että kaikki on hyvin.
Olisin halunnut, että mieheni olisi roikkunut puhelimessa koko ajan minun kanssani, jotta olisin tiennyt hänen elävän ja hengittävän. Sen sijaan vaihtelimme lyhyitä viestejä pitkin viikonloppua. Odotin jokaista viestiä sydän pelosta syrjällään, vaikka tiedänkin, että pelkääminen on sulaa hullutta ja energian hukkaan heittämistä.

Todellisuudessa suurempi riski on kuitenkin varmasti kuolla täällä kotona. Kenties sydänkohtaukseen, onnettomuudessa tai johonkin syöpään.
Todellisuus on niin karu. Elämä on jotenkin karu. Kuoleman pelko seuraa meitä joka paikkaan, vaikka kuinka yritämme paeta sitä.

Ei silti, en minä omaa kuolemaani pelkää. En halua kuolla, mutta en pelkää sitä. Sen sijaan, se tuntuu vapauttavalta ajatukselta. Helpottavalta. Helpottaa tietää, että jonain päivänä ei enää tarvitse yrittää. Voi vain antaa olla.

Tämä jokapäiväinen yrittäminen on uuvuttavaa, että kuolema tuntuu hyvältä vaihtoehdolta sitten, kun sen aika on.

On yritettävä tehdä töitä. Opittava uusia asioita kokoajan. On yritettävä kasvattaa lapsia, tehdä syötävää ruokaa. On yritettävä muistaa pitää itsestä huolta, rakkaistaan. On jaksettava niin paljon asioita joka jumalan päivä. Uuvuttaa.

Tämä päivä, jona kirjoitan tätä, on ollut uuvuttava. Olen jaksanut, yrittänyt, tehnyt. Huolehtinut itsestä, perheestä, töistä, kaikesta. Ja siihen päälle menettämisen pelko joka kutittelee vatsanpohjassa kaiken järjen uhallakin.

Kyllä minä vielä totun tähän kaikkeen. Muutos on ollut vain niin hurja ja nopea, että jokaisella solulla kestää hetki, ennen kuin saa sykkeen tasoittumaan. Niin, jos et tiennyt, niin olen ollut poissa työelämästä liki kaksi vuotta. Kaksi vuotta olen taistellut elämästä itseni kanssa ja nyt, kun olen voiton puolella, pitää taistella elämästä arjen kanssa.

Taistella täytyy. Minä olen sen velkaa kaikille. Olen sen velkaa itselleni.

Kuoleman pelosta, elämästä, arjesta ja kaikesta selviytyminen on kaksin verroin helpompaa, kun on joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki ja nyt tämä joku oli ikuisuudelta tuntuvan ajan poissa silmistä, mutta ei poissa mielestä.

Huoh. Miten tämän kirjoittamisen nyt lopettaisi? No jos vaan lopettaisi? Voisin jatkaa tätä loputtomiin, mutta nyt taidan painaa päätä tyynyyn ja sulkea silmät. Huomenna on varmasti helpompi päivä, onhan?