Kun elämä rulaamaan lähti
Pistin pääni sekaisin. Palasin duuniin, joka on minulle täysin uutta. Istun palverissa rautaisten ammattilaisten kanssa ja mietin; "Miten ikinä minusta tulee yhtä kova tekijä kuin heistä?"
Käsittelemme palautteita ja ne loistavat hyvyyttään. Muutama kehno, mutta niitähän tulee aina. Mietin; "Minä kun tulen remmiin, niin huonot palautteet lisääntyvät. Otetaankohan sitä huomioon..."
Tuntuu siltä kuin elämä lähtisi vihdoinkin rullaamaan. Kahden vuoden paikallaanolon jälkeen mennään eteenpäin. Ei, ei talous parane, ei talon paska etene, eikä tämä sairaus poistu elimistöstä.
Mutta elämä rullaa. Menee eteenpäin. Asioita tapahtuu. Hyviä asioita huonojen rinnalla. Se tuntuu jossakin. Tuntuu. Sitä olen odottanut kauhunsekaisen tunnelmin. Tunne, jonka pelkäsin hukuttaneeni lääkkeiden joukkoon. Tuntuu, että voin joskus yltää samalle tasolle nykyisten kollegoiden kanssa, kun maltan antaa riittävästi aikaa itselleni. Uskon ansaitsevani paikkani vielä. Joskus.
Tunne. Se on takaisin ja se on suurin ilo mitä ihminen voi tässä tilanteessa kokea. Oli se sitten paska tunne tai positiivinen tunne. Tunne.
Tunnen tänään iloa. Olin taas vieraassa porukassa ja minut otettiin ilolla vastaan. Jipii! Näin vanhoja, ihania kollegoita ja tunsin itseni tervetulleeksi tänne konttorille. Kuljettiin läpi koko talon ja tunsin olevani melko hyvässä paikassa.
Ilo on tunne, joka oli pitkään hukassa. Sitä kaipasin suuresti. Toki vielä on matkaa jäljellä, mutta alku se on tämäkin. Enää en koskaan tule tuntemaan sitä täpinää ja vipinää, mitä aikaisemmin koin vaikkapa pienessä pöhnässä tai vilkkaan kauden aikana. Sitä kaipaan vieläkin, mutta se on samalla pelottava tunne. Pelottava siksi, kun tiedän, ettei se ole terve tunne.
Mutta terveys on lähempänä kuin koskaan. Olen tasapainossa itseni ja virheitteni kanssa. Olen oppinut, että olen ihminen ja teen virheitä joka päivä. En ehkä pääse niiden yli vielä kovinkaan tyylikkäästi, mutta on joitakin musertavia virheitä, joiden kanssa osaan olla. Osaan hengittää ja elää vaikka olen mokannut pahasti. Yksin pitää ihmisen joskus selvitä ja minä olen oppinut selviämään joskus yksinkin. Ja taas... "Ei yksin tarvitse selvitä..." Joskus tarvitsee. Minun tarvitsee, mutta se on positiivinen juttu. Nimittäin minä selviän. Tiedän, että elämä jatkuu. Ja jos joskus mokaan uudelleen niin elämä jatkuu silti.
Noin. Taas on oksennettu ajatuksia huolella. Toivottavasti jaksoitte edes jollain tasolla. ;D
Nyt, iloista ja kevyttä päivää kaikille!
Käsittelemme palautteita ja ne loistavat hyvyyttään. Muutama kehno, mutta niitähän tulee aina. Mietin; "Minä kun tulen remmiin, niin huonot palautteet lisääntyvät. Otetaankohan sitä huomioon..."
Tuntuu siltä kuin elämä lähtisi vihdoinkin rullaamaan. Kahden vuoden paikallaanolon jälkeen mennään eteenpäin. Ei, ei talous parane, ei talon paska etene, eikä tämä sairaus poistu elimistöstä.
Mutta elämä rullaa. Menee eteenpäin. Asioita tapahtuu. Hyviä asioita huonojen rinnalla. Se tuntuu jossakin. Tuntuu. Sitä olen odottanut kauhunsekaisen tunnelmin. Tunne, jonka pelkäsin hukuttaneeni lääkkeiden joukkoon. Tuntuu, että voin joskus yltää samalle tasolle nykyisten kollegoiden kanssa, kun maltan antaa riittävästi aikaa itselleni. Uskon ansaitsevani paikkani vielä. Joskus.
Tunne. Se on takaisin ja se on suurin ilo mitä ihminen voi tässä tilanteessa kokea. Oli se sitten paska tunne tai positiivinen tunne. Tunne.
Tunnen tänään iloa. Olin taas vieraassa porukassa ja minut otettiin ilolla vastaan. Jipii! Näin vanhoja, ihania kollegoita ja tunsin itseni tervetulleeksi tänne konttorille. Kuljettiin läpi koko talon ja tunsin olevani melko hyvässä paikassa.
Ilo on tunne, joka oli pitkään hukassa. Sitä kaipasin suuresti. Toki vielä on matkaa jäljellä, mutta alku se on tämäkin. Enää en koskaan tule tuntemaan sitä täpinää ja vipinää, mitä aikaisemmin koin vaikkapa pienessä pöhnässä tai vilkkaan kauden aikana. Sitä kaipaan vieläkin, mutta se on samalla pelottava tunne. Pelottava siksi, kun tiedän, ettei se ole terve tunne.
Mutta terveys on lähempänä kuin koskaan. Olen tasapainossa itseni ja virheitteni kanssa. Olen oppinut, että olen ihminen ja teen virheitä joka päivä. En ehkä pääse niiden yli vielä kovinkaan tyylikkäästi, mutta on joitakin musertavia virheitä, joiden kanssa osaan olla. Osaan hengittää ja elää vaikka olen mokannut pahasti. Yksin pitää ihmisen joskus selvitä ja minä olen oppinut selviämään joskus yksinkin. Ja taas... "Ei yksin tarvitse selvitä..." Joskus tarvitsee. Minun tarvitsee, mutta se on positiivinen juttu. Nimittäin minä selviän. Tiedän, että elämä jatkuu. Ja jos joskus mokaan uudelleen niin elämä jatkuu silti.
Noin. Taas on oksennettu ajatuksia huolella. Toivottavasti jaksoitte edes jollain tasolla. ;D
Nyt, iloista ja kevyttä päivää kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti