Mantelipuu

Mantelipuun lehdet tuoksuivat uskomattomalta. Ne heiluivat hiljaa tuulessa ja hellivät näköhermojani. Sinä tulit mieleeni. Sinun huultesi pehmeä kosketus. Hengityksesi tasainen tahti rintakehääni vasten. Muistelen silmiesi väriä. Olen melkein unohtanut sen.

Istun pienelle kivelle puun juurelle. Puu houkuttelee minua nojaamaan siihen. Sen karhea kuori tuntuu selkääni vasten, mutta en välitä. Nautin sen kosketuksesta, nautin sinun kosketuksesta. Minun on ikävä sinua.

Puu humisee minulle salaisuuksia. Sellaisia, joita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Edes parhaan ystävän. Se humisee yhä kovempaa, vaikka koitan sulkea korvani. En jaksa enää salaisuuksia. En yhtäkään. En edes pientä.

Hiljaisuus. Paras ystäväni hiljaisuus. Se pakottaa minut taipumaan kuten silloin allasi, kuin hauras heinänkorsi tuulessa. Taivuin, itkin ja taivuin. Olit niin kaunis ja hellä. Rakastit minua kosketuksellasi, katseellasi, puheillasi. Kuuntelin sinua janoten lisää ja lisää. Janosin sinua.

Tuuli tyyntyy. Puu ei puhu minulle enää. Helpottaa. Ei enää salaisuuksia. Vain rakkautta. Kahden ihmisen välistä rakkautta. Rakkautta jota ei enää ole, vaikka se sykkii voimakkaana suonissani. Tiedän, etten koe sitä enää koskaan. Yhden pienen hetken rakastin, olin rakastettu. Sen hetken taltioin sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Vain mantelipuu ja minä tiedämme. Vain mantelipuu ja minä.