Työelämä. Pako elämästä.
Olen palannut työelämään. Wuhuu.
Moni miettii, että mitä hurraamista siinä on. Joku ehkä ajatteleekin, että olen hätähousu ja kiirehdin (taas).
Voi olla. Mutta olen kohta kaksivuotta ollut poissa pelistä. Nyt oli aika palata.
Ja tässä olen. Ehjänä. Kolmeviikkoa myöhemmin olen vieläkin ehjä.
Olen paennut, siinä olette oikeassa. Olen paennut minua. Työelämä on oiva paikka hukuttaa itsensä. En tarkoita tällä nyt sitä, että minä hukkaisin itseni kokonaan, mutta kun on ollut itsensä kanssa riittävän kauan, kaipaa jotakin muuta. Olen nyt muun kynnyksellä.
Muu. Työ. Tämä tuli minulle puun takaa. Olin jo lannistunut ja uskoni oli hiipumassa. En luottanut enää omaan vetovoimaani ja uskoin jääväni työttömäksi. Kunnes...
Kunnes minut pelastettiin (taas). Joku uskoi minuun ja jaksoi etsiä ja etsiä. Etsi kunnes löysi!
Työni on jännittävää ja palkitsevaa. Uutta. Jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni. Tämä ei ole työ johon olisin hakenut, mutta tämä on työ jota haluan tehdä. Ajauduin tähän, mutta pidän tätä onnekaana ajautumisena. Olen onnekas, että minuun uskottiin. Onnekas, että sattuma puuttui peliin ja minä olin sopivasti käytettävissä.
Pakenen itseäni työhön. Toki vain neljä tuntia päivässä näin alkuun, mutta kuitenkin. Se on neljä tuntia vähemmän itseni kanssa ja se on jo jotain.
Uskokaa tai älkää, itsensä kanssa oleminen ei pidemmän päälle ole aina kovin inspiroivaa. Minusta on vaikea repiä huumoria päivä toisensa jälkeen varsinkin, kun on naama norsun v***lla koko ajan.
No ei kai koko ajan, mutta melkein. Miksi... no siksi. En minä tiedä.
Mutta en minä negatiivinen halua olla. Pakko puolustella heti! En todellakaan. Olen vain ollut niin kauan masentunut, että siitä puhuminen on helpompaa kuin positiivisuus. Nyt masennus on taka-alalla ja jaksan hymyillä jopa päivittäin. Hurraa!
Ja tänään minua hymyilytti erityisesti. Tyttäreni halasi minua aamulla. Työ tuntui luistavan suunnitelmien mukaan, koin itseni tarpeelliseksi. Viisivuotias lapsi on suloinen kuin mikä ja selittää ihanasti kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kirjoittaminen sujuu jotenkin luontevasti ja rakkaus jyllää sisuskaluissani vuosien jälkeen.
Pako elämästä tuntuu kuin olisin elävä.
Moni miettii, että mitä hurraamista siinä on. Joku ehkä ajatteleekin, että olen hätähousu ja kiirehdin (taas).
Voi olla. Mutta olen kohta kaksivuotta ollut poissa pelistä. Nyt oli aika palata.
Ja tässä olen. Ehjänä. Kolmeviikkoa myöhemmin olen vieläkin ehjä.
Olen paennut, siinä olette oikeassa. Olen paennut minua. Työelämä on oiva paikka hukuttaa itsensä. En tarkoita tällä nyt sitä, että minä hukkaisin itseni kokonaan, mutta kun on ollut itsensä kanssa riittävän kauan, kaipaa jotakin muuta. Olen nyt muun kynnyksellä.
Muu. Työ. Tämä tuli minulle puun takaa. Olin jo lannistunut ja uskoni oli hiipumassa. En luottanut enää omaan vetovoimaani ja uskoin jääväni työttömäksi. Kunnes...
Kunnes minut pelastettiin (taas). Joku uskoi minuun ja jaksoi etsiä ja etsiä. Etsi kunnes löysi!
Työni on jännittävää ja palkitsevaa. Uutta. Jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni. Tämä ei ole työ johon olisin hakenut, mutta tämä on työ jota haluan tehdä. Ajauduin tähän, mutta pidän tätä onnekaana ajautumisena. Olen onnekas, että minuun uskottiin. Onnekas, että sattuma puuttui peliin ja minä olin sopivasti käytettävissä.
Pakenen itseäni työhön. Toki vain neljä tuntia päivässä näin alkuun, mutta kuitenkin. Se on neljä tuntia vähemmän itseni kanssa ja se on jo jotain.
Uskokaa tai älkää, itsensä kanssa oleminen ei pidemmän päälle ole aina kovin inspiroivaa. Minusta on vaikea repiä huumoria päivä toisensa jälkeen varsinkin, kun on naama norsun v***lla koko ajan.
No ei kai koko ajan, mutta melkein. Miksi... no siksi. En minä tiedä.
Mutta en minä negatiivinen halua olla. Pakko puolustella heti! En todellakaan. Olen vain ollut niin kauan masentunut, että siitä puhuminen on helpompaa kuin positiivisuus. Nyt masennus on taka-alalla ja jaksan hymyillä jopa päivittäin. Hurraa!
Ja tänään minua hymyilytti erityisesti. Tyttäreni halasi minua aamulla. Työ tuntui luistavan suunnitelmien mukaan, koin itseni tarpeelliseksi. Viisivuotias lapsi on suloinen kuin mikä ja selittää ihanasti kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kirjoittaminen sujuu jotenkin luontevasti ja rakkaus jyllää sisuskaluissani vuosien jälkeen.
Pako elämästä tuntuu kuin olisin elävä.
Kommentit
Lähetä kommentti