Minä, Prangli ja Tallinna sekä mieleni kaksi puolta.

Keskiviikko aamu valkeni kohtuullisen kauniina. Oli normaali arkipäivä pienellä tvistillä. Lähtisimme illalla kohti saarta. Ihan vain minä ja valo pimeydessä.

Aamu taittui normaalirutiinilla. Yksinäisyys hiipi luokseni kun kello oli kahdeksan jälkeen. Oli pakko paeta peiton alle. En haluaisi ahdistua nyt. Kellistyin sohvan nurkkaan ja revin päälleni viltin. Sitten suljin silmäni ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Ei unta ei nukahtamisen autuutta tuovaa hetkeä. Ei mitään.

Vihdoin sitkeys palkittiin ja uinahdin hetkeksi. Hiljaisuus kuitenkin herätti. Vihaan sitä tänään. Siksi kömmin ylös ja taitoin radiosta äänen päälle. Vanha matkaradio soitti kotimaista iskelmää. Siis isku sävelmää. Hyvää musiikkia. Ei Katri Helenaa. Vaan pikemminkin Reino Nordinia. No epäolennaista tämän jutun kannalta.

Musiikki siivitti minua pitkin päivää ilman, että kuolin yksinäisyyteen. Pelkäsin sitä kyllä vähän, mutta turhaan. Sitten sain vieraita. Tai no, ei he mitään vieraita olleet. Rakkaita he. Rakkaat, jotka hoitaisivat arjen täällä sillä välin kun me vanhemmat olisimme maailmalla minilomailemassa. Tai no, aurinko prinsessa sen hoitaisi. He vain katsoisivat, sivusta jotta kaikki menisi niin kuin pitää.

Olen ollut masennuksen peittämällä tiellä lyhyen aikaa. Tämä on niitä varjoja joita ylläni liikkuu koko elämäni ajan. Olisin kahden mielen vaiheilla ja tasapainoilisin niiden välillä ikuisesti. 

Muutama viikko sitten sain kaksi lyhyttä mania kohtausta ja ne aiheuttivat minussa pakokauhun, joka laski mieleni maahan tai sen alle. Ahdistus siivittää taas päiviäni ja olen niin väsynyt siihen. 

Tämän todettuani voin olla aidosti yllättynyt siitä, miten uskomattoman paljon nautin lomastani. Ahtaat mielet eivät kummitelleet kertaakaan ja oloni oli vahva, suorastaan voittajan omainen.

Loma alkoi saaristosaunalla ja auringon laskulla. Seuraavana aamuna matka jatkuisi Prangiln saarelle. Siellä emme olleet koskaan käyneet. Aamu aukesi tyynenä ja uskomattoman upeana. Oli hiljaista. Muutama vene oli lähtenyt ennen meitä, mutta vain muutama. Hiljaisuus tuntui pitkästä aikaa hyvältä, oikealta.

Nostimme purjeet ylös vaikka tuulesta ei ollut vielä tietoakaan. Se olisi kuitenkin tulossa, tiesin sen.

Matka taittui kuten olimme odottaneetkin. Mieli oli tyyni ja rauhallinen, enkä pelännyt mitään. Otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tulisi.

Prangli oli vielä rauhallinen ja vain muutama vene oli saapunut sinne. Asetuimme laituriin kiinni ja heti hetken perästä laituriin alkoi kiinnittyä muitakin. Ei aikaakaan, kun satama oli pullollaan ja satamakapteeni kiireinen.

Mikä ihana saari!

Tarkoitus oli kuitenkin siirtyä vielä Tallinnan puolelle. Niinpä uni tuli ajoissa. Heräsimme ennen yhdeksää ja hävisimme taivaan rantaan monen muun veneen kanssa. Tallinna tulisi olemaan täysi, mutta me olimmekin varanneet paikan jo etukäteen. Emme ikinä varaa mitään. Emme pöytää ravintolasta, saatikka sitten veneelle paikkaa satamasta. Tämä oli poikkeus joka sattui vahingossa. No, siitä joskus toiste. Tai sitten ei.

Jouduimme kryssimään (vastatuuli purjehdusta) muutaman vendan (vastatuuli käännös) verran. Mutta matka taittui ihan kohtuullisesti. En vieläkään kokenut ahdistusta taikka masennusta. Olo oli ihana ja autuas. Menimme Tallinnaan meille uuteen satamaan. Sellaiseen, joka olisi monelle muullekin uusi. Jännitimme kuitenkin hieman, sillä emme tienneet mikä paikka on paikallisen veneen ja mikä vapaa vierasveneelle. Mutta valitsimme paikan ja toivoimme, ettei tarvitsi siirtyä toisaalle. 

Satamakapteeni tuli paikalle puhelinsoitolla ja kaikki oli kunnossa. Pääsimme suihkuun ja saunaan vanhaan armeijan laivaan. Olihan kokemus. Ihanaa ja poikkeavaa. 

Ensimmäisenä päivänä tallustimme kymmenen kilometriä. Toisena kaksikymmentä. Ihanaa. Mieli oli puhdas ja hyvä. Lääkäri soitti perjantaina ja kysyi kuulumisia. "Vointini on vahva" -sanoin.

Olen varma, että voin palata takaisin töihin seuraavana maanantaina. Olen siitä erittäin varma. "Mikä sai sinun tilasi muuttumaan noin paljon positiivisemmaksi? - kysyi hän. "Tämä loma."

Olen vahva. Tiedän sen. Mutta joskus se pitää kaivaa esiin väkisin. Vahvuutta voi olla myös tilanteen avoin tunnustaminen. Olen heikko. Niin heikko ja siksi niin vahva.

Kun oli kotiinpaluun aika minä nukuin. Nukuin koko päivän, enkä osannut nauttia purjehduksesta. Mikä oli muuttunut ja miksi? Mikä saa naisen nukkumaan koko päivän. En tuntenut oikeastaan mitään. En pahaa, en hyvää. En mitään. Minä vain nukuin.

Tänään. Olen nukkunut. Olen ahdistunut, olen pettynyt. Olen niin pettynyt itseeni. Mihin katosi vahva nainen joka uskoi huomiseen?

Haluan kuitenkin sanoa tähän loppuun, että en lannistu. Minulla on uskoa. Minulla on uskoa.

Niinpä palasin töihin kuten suunniteltu ja olin taas onnelisempi kuin eilen. Työ on mun juttu.