Minun nimeni on Otto

Olipa kerran Otto. Viisivuotias poika jolla oli kaurapellon väriset hiukset ja tummat silmät.  Pikkuihminen, joka kikatti joka päivä.

Aamut aukesivat myöhään ja seesteisesti. Ja illat taittuivat nopeasti ja ihanasti.

Eräänä aamuna Otto heräsi hiljaa punkassaan. Hän kääntelehti ja vääntelehti, mutta ei saanut enää unta. Oli pakko nousta ja kömpiä äidin ja isän viereen. Poika kiipesi hiljaa vielä unisten vanhempiensa väliin ja kaivautui peiton alle. Kukaan ei sanonut mitään ja Ottoa alkoi harmittaa, kun muut vielä nukkuivat. Otto kutitteli äitinsä nenää varovasti ja kikatteli hiljaa peiton alla. Äiti raotti silmiään ja kuin varkain, kappasi pienen poikansa syleilyynsä. ”Vihdoinkin!” Otto puuskahti kikatuksen välistä.

Koko perhe kömpi vuoteistaan ja alkoi valmistaa yhdessä aamiaista. Oli sunnuntai ja tänään purjehdittaisiin taas kotiin. Ennen kotiinlähtöä olisi käytävä kalassa Isin ja veljen kanssa, mutta  mitään ei tehtäisi ennen kunnon aamiaista.

Kun aamiainen oli sitten vihdoinkin saatu syötyä, lähti kolme iloista vesseliä kohti kalavesiä. Soutuveneen perämoottori hurahti käyntiin ja Otto kikatti jälleen. Otosta tulisi isona moottoriveneilijä päinvastoin kun äidistään ja isästään, jotka olivat vannoutuneita purjehtijoita.

Lahdella oli kaunista. Aurinko paistoi syksyiseltä taivaalta ja pikkukalat hyppelivät tyyntä vedenpintaa rikki. Ottoa jännitti. Tulisiko taas kalaa? Otto ei itse ollut vielä saanut saaliikseen kuin muutaman ihan pikkuisen skitarin, mutta isi ja veikka olivat saaneet kunnon hauenmötkäleitä. Otto tykkäsi syödä kalaa, mutta sen perkaaminen oli kamalaa puuhaa.

Otto oli ihan hiljaa. Nyt ei saisi pitää ääntä kun virveli viuhusi vinhaa vauhtia kohti kaislikkoa. Vähän alkoi jo olla perhosia vatsassa ja tuhatjalkaisia housuissa kun mitään ei tapahtunut. ”Ei tästä mitään tule. Mentäisiinkö toiseen paikkaan? Jospa Otto soutaisi?” Isi sanoin ja asetteli Oton parempaan asentoon. Otto otti tukevan otteen molemmista airoista ja alkoi soutaa koko pienen miehen voimalla. ”Hiiop, hiiop.” Veli lauloi Oton selkämyksen takana.

Kului aikaa. Alkoi tulla nälkä. Kalaa ei kuulunut ja Otto oli soutanut kohta koko lahdelman ympäri. Oli aika palata veneelle ja lähteä kotisatamaan päin.

Illalla Ottoa mietitytti: ”Miksi ei tullut kalaa tänään? Miksi jonain toisena päivänä kalaa tulee ja jonain toisena ei? Onkohan ne pahanmakuisia ne uistimet vai miksi ne eivät kelpaa?” Isä silitteli lapsen päätä hiljaa ja hymyili. Sitten hän kutitteli pikkuihmistä niin, että tämä kikatti. ”Hyvää yötä Otto.” ”Hyvää yötä isi.”