Kävin tänään psykologin juttusilla.
Kävin tänään psykologin juttusilla.
"Mitä aiot tänään tehdä?" "En mitään. Kirjoitan ehkä pari sanaa, en muuta."
"Minusta ei ole siihen. En vain pysty lähtemään lenkille taikka tekemään suursiivouksia."
Eikä minun tarvitsekaan. Voin ihan hyvin verrattuna edellisiin viikkoihin, mutta silti minua vainoaa mieleni heittelehtiminen. Voin hyvin ja en voi. Kaikkea siltä väliltä. Ja sen pitäisikin tasoittua siihen väliin.
Tämä voisi olla kamalampaakin. Voisin olla ihan palasina. Tai sitten menisin pilvissä liian lujaa.
Tämä on siltä ja väliltä, mutta ei vielä riittävän tasaista. Hitto kun elämän pitää olla niin tylsää.
Kerroin tänään psykologille, että ikävöin sitä mittaamattoman ilon tunnetta. Sitä positiivista pörinää, joka minulle tuli pienemmistäkin jutuista. Varjopuolena on tietysti se, että se vetää minut maanrakoon heti hetken päästä.
Ja toinen juttu on se, ettei se todellakaan ole mitään ilon pörinää. Se on kauhun sekaista, jatkuvaa levottomuutta. Se on multitaskausta ja äksyilyä. Ylimielisyyttä ja ylitsevuotavaista osaamista (tai siis luulo siitä, että osaa ylitse muiden).
Kaipaan silti iloa elämääni. Sitähän on vaikka millä mitalla, en vain tunne sitä niin, kuin haluaisin. En oikeastaan tunne. Minä vain tiedän, että tämän pitäisi olla iloinen juttu ja tekoiloitsen siitä. Tai sitten iloitsen... en tiedä.
Olisipa kiva kirjoittaa jostain vähän iloisemmasta aiheesta. Kuten vaikka tästä meidän kesän upeasta säästä. Olin aivan umpijäässä tänään käydessäni Pasilassa. Aivan umpi jäässä.
Olen nykyisin syömättä aina tuonne yhteen tai kahteen saakka iltapäivästä. Ei ole nälkä. Ei ole vieläkään, mutta pakotin itseni syömään banaanin. Kuudelta, kun on ruoka-aika, on helpompi syödä. Muutkin syö niin minäkin siinä sivussa. Illalla taas syön jos mies syö. Kun toinenkin niin minäkin.
Psykologi sanoi tänään, että en laihdu tällä konstilla. Päin vastoin. Hän sanoi, että pitäisi syödä. Se helpottaisi oloa. Mutta minulla ei ole nälkä. Tiedänhän minä, etten voi jatkaa näin kovin pitkään, mutta juuri nyt minulla ei ole yhtään nälkä. Syön Jenkkiä.
Psykologi kuunteli. Oli hiljaa ja kuunteli. Ärsyttävän hiljaa. Olisin toivonut häneltä kysymyksiä joihin voisin vastata. Ettei minun tarvitsisi kaivaa itseäni. Repiä rikki pieninä palasina. Sanoina. Minulla on enää kaksi käyntiä psykologilla ja sitten se loppuu. Onko se hyvä vai huono?
Minulla alkaa psykoterapia kohta. Eräs alan opiskelija ottaa vastaan ilmaiseksi ja hän valitsi minut monista tarjokkaista. Se lienee hyvä asia. Jospa minulla synkkaisi ja hän osaisi kysyä juuri ne oikeat kysymykset ilman, että me olisimme hiljaa. Inhoan kahden ihmisen välistä hiljaisuutta.
Käyn edelleen sairaanhoitajan juttusilla joka toinen / kolmas viikko. En tiedä onko niistä mitään hyötyä. Mutta käyn niissä silti. Voin kertoa hänelle ihan kaiken. Ihan kaiken. Eikä hän tuomitse tai arvostele. Hän ei ajattele minua kanssaihmisenä vaan potilaana. Mutta helpottaako se oloani. Juuri nyt en tiedä. Tiedän vain, että minun on pakko käydä näissä kaikissa tapaamisissa, etten jää yksin. En halua jäädä yksin.
Aah. Se oli siinä. Päästän sinut tekemään jotain mukavampaa. Surfailemaan Facebookkia tai lukemaan lehteä. Mene ja nauti elämästäsi. Jokainen hetki on kullan arvoinen.... vai onko?
"Mitä aiot tänään tehdä?" "En mitään. Kirjoitan ehkä pari sanaa, en muuta."
"Minusta ei ole siihen. En vain pysty lähtemään lenkille taikka tekemään suursiivouksia."
Eikä minun tarvitsekaan. Voin ihan hyvin verrattuna edellisiin viikkoihin, mutta silti minua vainoaa mieleni heittelehtiminen. Voin hyvin ja en voi. Kaikkea siltä väliltä. Ja sen pitäisikin tasoittua siihen väliin.
Tämä voisi olla kamalampaakin. Voisin olla ihan palasina. Tai sitten menisin pilvissä liian lujaa.
Tämä on siltä ja väliltä, mutta ei vielä riittävän tasaista. Hitto kun elämän pitää olla niin tylsää.
Kerroin tänään psykologille, että ikävöin sitä mittaamattoman ilon tunnetta. Sitä positiivista pörinää, joka minulle tuli pienemmistäkin jutuista. Varjopuolena on tietysti se, että se vetää minut maanrakoon heti hetken päästä.
Ja toinen juttu on se, ettei se todellakaan ole mitään ilon pörinää. Se on kauhun sekaista, jatkuvaa levottomuutta. Se on multitaskausta ja äksyilyä. Ylimielisyyttä ja ylitsevuotavaista osaamista (tai siis luulo siitä, että osaa ylitse muiden).
Kaipaan silti iloa elämääni. Sitähän on vaikka millä mitalla, en vain tunne sitä niin, kuin haluaisin. En oikeastaan tunne. Minä vain tiedän, että tämän pitäisi olla iloinen juttu ja tekoiloitsen siitä. Tai sitten iloitsen... en tiedä.
Olisipa kiva kirjoittaa jostain vähän iloisemmasta aiheesta. Kuten vaikka tästä meidän kesän upeasta säästä. Olin aivan umpijäässä tänään käydessäni Pasilassa. Aivan umpi jäässä.
Olen nykyisin syömättä aina tuonne yhteen tai kahteen saakka iltapäivästä. Ei ole nälkä. Ei ole vieläkään, mutta pakotin itseni syömään banaanin. Kuudelta, kun on ruoka-aika, on helpompi syödä. Muutkin syö niin minäkin siinä sivussa. Illalla taas syön jos mies syö. Kun toinenkin niin minäkin.
Psykologi sanoi tänään, että en laihdu tällä konstilla. Päin vastoin. Hän sanoi, että pitäisi syödä. Se helpottaisi oloa. Mutta minulla ei ole nälkä. Tiedänhän minä, etten voi jatkaa näin kovin pitkään, mutta juuri nyt minulla ei ole yhtään nälkä. Syön Jenkkiä.
Psykologi kuunteli. Oli hiljaa ja kuunteli. Ärsyttävän hiljaa. Olisin toivonut häneltä kysymyksiä joihin voisin vastata. Ettei minun tarvitsisi kaivaa itseäni. Repiä rikki pieninä palasina. Sanoina. Minulla on enää kaksi käyntiä psykologilla ja sitten se loppuu. Onko se hyvä vai huono?
Minulla alkaa psykoterapia kohta. Eräs alan opiskelija ottaa vastaan ilmaiseksi ja hän valitsi minut monista tarjokkaista. Se lienee hyvä asia. Jospa minulla synkkaisi ja hän osaisi kysyä juuri ne oikeat kysymykset ilman, että me olisimme hiljaa. Inhoan kahden ihmisen välistä hiljaisuutta.
Käyn edelleen sairaanhoitajan juttusilla joka toinen / kolmas viikko. En tiedä onko niistä mitään hyötyä. Mutta käyn niissä silti. Voin kertoa hänelle ihan kaiken. Ihan kaiken. Eikä hän tuomitse tai arvostele. Hän ei ajattele minua kanssaihmisenä vaan potilaana. Mutta helpottaako se oloani. Juuri nyt en tiedä. Tiedän vain, että minun on pakko käydä näissä kaikissa tapaamisissa, etten jää yksin. En halua jäädä yksin.
Aah. Se oli siinä. Päästän sinut tekemään jotain mukavampaa. Surfailemaan Facebookkia tai lukemaan lehteä. Mene ja nauti elämästäsi. Jokainen hetki on kullan arvoinen.... vai onko?
Kommentit
Lähetä kommentti