Mustasukkaisuutta ja näkymätöntä melodraamaa

Parisuhde on siinä pisteessä, ettei toinen voi lähteä ulos kysymättä lupaa toiselta. Onko tässä mitään järkeä? Toinen on toisesta mustasukkainen, eikä halua, että toinen lähtee, mutta päästää tämän silti. Päästää kuitenkin niin, että toinen tuntee syyllisyyttä lähdöstään. Onko se oikein? Niinkö sen pitää mennä?

Tämä on ollut tällaista jo vuosikaudet. Syyllistymistä ja mustasukkaisuutta. Ei puolisoni minua halua syyllistää, eikä hän tunnusta olevansa mustasukkainen, mutta näin minusta kuitenkin tuntuu.

Onko tämä paha juttu? Onko tämän minun maailmani kaatava juttu?

Ei. Mitä sitten jos vähän syyllistän itseäni. Minulla on kuitenkin kivaa ulkona silloin kun sinne menen. Menen todella harvoin. Ehkä kerran vuoteen, eikä hän ole sen kummempi menijä. 

Hän on ehkä menossa varpajaisiin ja siksi vähän kyseenalaisti minun extemporee lähtöäni.  Minä en tiennyt varpajaisista tai sitten ne ovat menneet minulta ihan ohi (mikä mahdollista). Anteeksi.

No, mutta. Haluan, että hän pääsee niihin perkeleen varpajaisiin. Miksi? No ihan siitä syytä mistä minäkin haluaisin lähteä ulos. Koska emme koskaan käy missään. Meillä ei ole sellaisia ystäviä enää, joiden kanssa käydä ulkona. tai on muutama, mutta heilläkin on perheet ja kenties samaa mustasukkaisuutta ja syyllistymistä.

Minä olen tässä se syntipukki. Minä keksin tämän kaiken päästäni. Jos häneltä kysytään, niin hän tuskin tunnistaa näitä kahta piirrettä. Mutta olen varma, että jos oikein kaivelisi, ne olisivat siellä taustalla.

No kuitenkin. Minä olen syntipukki. Minä syyllistyn ja olen mustasukkainen. Mutta tässä uutinen, en ole mustasukkainen toisista naisista, vaan ylipäätään ystävistä. Minä pelkään, että hänellä on hauskempaa siellä ulkona kuin täällä kotona. Ja niin todennäköisesti onkin. Mutta silti hän tulee joka kerta kotiin minun viereeni ja sen pitäisi riittää.

Minä pyristelen mustasukkaisuutta vastaan. En halua sitä. Se on kamala tunne. Se voi pilata parisuhteen. Mutta tätähän et perkele pilaa! 

Olemme olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta. Aika on lentänyt siivillä. Meillä on paljon muistoja ja yhteistä aikaa takana ja paljon niitä molempia vielä tulossa. Miksi siis vuodesta toiseen olla mustasukkainen jostain niin typerästä kuin ystävistä?

Ehkä pääsen siitä eroon kun täytän neljäkymmentä. Se on minun rajapyykkini. Sen jälkeen olen huoleton ja kaunis. Olen sellainen kuin olen ja tyytyväinen siihen. Nelikymppisenä en enää laihduta, enkä pode mustasukkaisuutta. Käyn ulkona ilman syyllisyyttä ja nautin elämästäni, koska olen ansainnut sen.

Nelikymmpisenä. Silloin siis. Mutta nyt kohta 38 vuotiaana istun tässä koneeni äärellä ja poden syyllisyyttä mahdollisesta illan menosta. Laihdutan koko ajan, mutta mitään ei tapahdu. Joku ehkä yrittää sanoa minulle, että lopeta laihduttaminen. Mutta en kuuntele. Nämä kymmenen kiloa on lähdettävä! Piste. Aamen.

 Se sama joku yrittää vihjailla, että ystävistä on pidettävä kiinni ja heidän kanssaan on joskus käytävä ulkona jos sellainen mahdollisuus on. Ja tämän saman haluan antaa hänelle, joka on jo neljäkymmentä.

No niin. Tästä tulikin mustasukkainen juttu. Ei ollut ihan se alkuperäinen tarkoitus, mutta sormet menivät kirjaimille kuin itsestään. Tämän oli tultava ulos. Ehkä nyt voin huoahtaa ja mennä hyvillä mielin ulos mikäli niitä varpajaisia ei tule. J