Missä voisimme vielä säästää, voiko mäyräkoiran luontoon päästää?
Istun tässä. Ihan hiljaa. Kärsin salaa itseltänikin. On lupailtu, mutta lupausta ei ole lunastettu.
Paska. Lupasin itselleni, etten mieti tätä, mutta yllätän itseni jälleen pohtimasta. Mitä tästä kaikesta tulee, kuinka meidän käy.
Ostimme talon 2013. Olimme onnellisia. Meillä oli se oma unelma nyt toteutettu. Lapsilla omat huoneet, kodinhoitohuone, varastotilaa. Kaikkea mahdollista mitä olimme toivoneetkin. Piha suojaisa ja kaunis.
Sitten alkoi tapahtua. 5kk sen jälkeen kun olimme muuttaneet, naapuri tuli kertomaan, että edellinen asukas oli rakentanut hänen tontilleen maalämpökaivon ja varastorakennuksen.
O_o
Siis mitä!? Totta se on. Meillä kävi manamittauslaitoksen kaveri tekemässä uuden rajapyykit ja totta se oli. Meidän maalämpökaivo ja varastorakennus oli naapurin pihalla. Ai että.
No siitähän syntyi sota. Me emme suostuneet maksamaan sitä vajaata kymmentätuhatta euroa kaivon siirtämisestä. Meidän näkemyksen mukaan se on edellisen omistajan vastuulla, hehän sen kaivon olivat siihen laittaneetkin. Edellinen omistaja tosin kertoo, ettei ole tiennyt rajan todellista sijaintia....
Tähän liittyy muutakin sotkua jota en nyt jaksa tässä ruotia.
Mutta sitten tapahtui jotain kamalaa.
Minä sairastuin. Henkeni ei enää kulkenut vaan hiljaa hiipivä astma oli saamassa minua otteeseensa. Enkä minä ollut ainoa. Lapset alkoivat oireilla.
Mitähän ihmettä tämä nyt oli. Tajusimme melko nopeasti ottaa homekoira avuksi. Sehän vainusi vaikka ja kuinka monta nurkkaa ja pielusta. Tuntui murskaavalta. Tätäkö tämä nyt oli?
Vaadimme kaupan purkua, mutta myyjät eivät suostuneet. (Tähän kohtaan kirjoitin jotain sellaista, mitä en voi julkaista. Niinpä sensuroin sen.)
No nyt odottelemme oikeudenkäyntiä lukuisten asiantuntijalausunnon kanssa evakossa. Mitä sitten jos kaupan purku onnistuu? Saammeko omamme pois vai jääkö vastapuoli meille velkaa? Ja jos kaupanpurku ei onnistu, niin mitä sitten? Mitä meille jää. Tässä ei ole kuin häviäjiä.
Minua pelottaa. Pelottaa, että tämä menee penkin alle ja me häviämme sen kaiken vähän mitä meillä on. Meille ei jäisi mitään. Mitä jos me hävitään tää? Mitä sitten? Onneksi meillä on toisemme (klisee, mutta totta). Sillä selviää vai selviääkö?
Turvaverkko on paras mahdollinen, onneksi. Meillä on silti ihmiset ympärillä. Sitten on vain pakko sopeutua. Tutustua uuteen elämään ja olemiseen. Siitä tulee vaikeaa kaikille meistä, mutta me kyllä selviämme siitä. Eihän siinä ole kyseessä kuin raha. Elämän olemme saaneet takaisin. Olemme toipuneet lähes täysin (pieniä juttuja altistuminen on jättänyt jälkeensä). Asumme hyvässä kodissa tällä hetkellä. Mahdumme (emme mainiosti, mutta...) hyvin ja kaikilla on suurinpiirtein hyvä olla.
Mutta en pysty olemaan ahdistumatta tästä koko hässäkästä. Tiedän, että monella on sama juttu edessä. Tämä on pelottavan yleistä. Pelottavan.
Niin, että kiitos ja anteeksi. Minä käperryn nyt omaan pikku sieluuni tässä ja koitan kohta uudelleen ryhdistäytyä. Minä kyllä pystyn siihen. Kyllä pystyn.
Paska. Lupasin itselleni, etten mieti tätä, mutta yllätän itseni jälleen pohtimasta. Mitä tästä kaikesta tulee, kuinka meidän käy.
Ostimme talon 2013. Olimme onnellisia. Meillä oli se oma unelma nyt toteutettu. Lapsilla omat huoneet, kodinhoitohuone, varastotilaa. Kaikkea mahdollista mitä olimme toivoneetkin. Piha suojaisa ja kaunis.
Sitten alkoi tapahtua. 5kk sen jälkeen kun olimme muuttaneet, naapuri tuli kertomaan, että edellinen asukas oli rakentanut hänen tontilleen maalämpökaivon ja varastorakennuksen.
O_o
Siis mitä!? Totta se on. Meillä kävi manamittauslaitoksen kaveri tekemässä uuden rajapyykit ja totta se oli. Meidän maalämpökaivo ja varastorakennus oli naapurin pihalla. Ai että.
No siitähän syntyi sota. Me emme suostuneet maksamaan sitä vajaata kymmentätuhatta euroa kaivon siirtämisestä. Meidän näkemyksen mukaan se on edellisen omistajan vastuulla, hehän sen kaivon olivat siihen laittaneetkin. Edellinen omistaja tosin kertoo, ettei ole tiennyt rajan todellista sijaintia....
Tähän liittyy muutakin sotkua jota en nyt jaksa tässä ruotia.
Mutta sitten tapahtui jotain kamalaa.
Minä sairastuin. Henkeni ei enää kulkenut vaan hiljaa hiipivä astma oli saamassa minua otteeseensa. Enkä minä ollut ainoa. Lapset alkoivat oireilla.
Mitähän ihmettä tämä nyt oli. Tajusimme melko nopeasti ottaa homekoira avuksi. Sehän vainusi vaikka ja kuinka monta nurkkaa ja pielusta. Tuntui murskaavalta. Tätäkö tämä nyt oli?
Vaadimme kaupan purkua, mutta myyjät eivät suostuneet. (Tähän kohtaan kirjoitin jotain sellaista, mitä en voi julkaista. Niinpä sensuroin sen.)
No nyt odottelemme oikeudenkäyntiä lukuisten asiantuntijalausunnon kanssa evakossa. Mitä sitten jos kaupan purku onnistuu? Saammeko omamme pois vai jääkö vastapuoli meille velkaa? Ja jos kaupanpurku ei onnistu, niin mitä sitten? Mitä meille jää. Tässä ei ole kuin häviäjiä.
Minua pelottaa. Pelottaa, että tämä menee penkin alle ja me häviämme sen kaiken vähän mitä meillä on. Meille ei jäisi mitään. Mitä jos me hävitään tää? Mitä sitten? Onneksi meillä on toisemme (klisee, mutta totta). Sillä selviää vai selviääkö?
Turvaverkko on paras mahdollinen, onneksi. Meillä on silti ihmiset ympärillä. Sitten on vain pakko sopeutua. Tutustua uuteen elämään ja olemiseen. Siitä tulee vaikeaa kaikille meistä, mutta me kyllä selviämme siitä. Eihän siinä ole kyseessä kuin raha. Elämän olemme saaneet takaisin. Olemme toipuneet lähes täysin (pieniä juttuja altistuminen on jättänyt jälkeensä). Asumme hyvässä kodissa tällä hetkellä. Mahdumme (emme mainiosti, mutta...) hyvin ja kaikilla on suurinpiirtein hyvä olla.
Mutta en pysty olemaan ahdistumatta tästä koko hässäkästä. Tiedän, että monella on sama juttu edessä. Tämä on pelottavan yleistä. Pelottavan.
Niin, että kiitos ja anteeksi. Minä käperryn nyt omaan pikku sieluuni tässä ja koitan kohta uudelleen ryhdistäytyä. Minä kyllä pystyn siihen. Kyllä pystyn.
Kommentit
Lähetä kommentti