Päästä irti!

Minulla on kaksi murrosikäistä nuorta.

He ovat vielä ihan pieniä, mutta silti niin suuria. He haluavat päättää itse omasta elämästään, vaikka välillä tuntuu, ettei se ole kovinkaan järkevää.

Tässä männä yönä poika päätti olla yötä pois kotoa. No ei siinä mitään, mutta hän ei ilmoittanut menostaan.

Minä ajattelin, että antaa kasvaa. Odotin, kunnes puoli kolmen aikaan yöllä tuli viesti: Olen yötä poissa ja olen juonut kaverin kanssa yhden oluen. Kaveri ei voi ajaa.

Vastasin, että pääasia, että ovat kunnossa, vaikka mieleni teki huutaa.

Kun seuraavana päivänä nuori tuli vihdoin kotiin, pidin lempeän, mutta tiukan puhuttelun. 

En tiedä toiminko oikein. Itse asiassa tuntuu, etten tiedä ollenkaan teenkö mitään oikein heidän kohdallaan.

Nuorin lapseni on eriasia. Olenhan kasvattanut jo kaksi pikkuista tuohon kriittiseen ikään. Osaan kasvattaa myös kolmannen, mutta murrosikäisiä minulla ei ole koskaan ollut.

Näitä on nyt kaksi samaan aikaan, mutta huomaan heissä kyllä eroja. Toinen kiukuttelee näyttävästi ja saa raivokohtauksia ei mistään. Toinen opettelee aikuisuutta kokeilemalla rajoja uudestaan ja uudestaan. 

Välillä tuntuu, että olen helisemässä ja ajoittain tuntuu, etten pääse asioiden päälle millään.

En osaa käyttäytyä oikein. Pelkään jopa, että menetän puheyhteyden heihin ja se olisi kammottavaa.

Minun pitäisi uskaltaa päästää irti. Lapseni suorastaan huutaa päästämään irti. Mutta en uskalla. Pelkään, että heille sattuu jotakin jos teen niin.

Pelkään ihan liikaa. Minun pitäisi luottaa lapseen enemmän. Antaa tilaa lisää. Se vain on niin harmillisen vaikeaa.

Minä mittaan äitiyttäni koko ajan. Vertailen itseäni oman äitini kanssa, toisten lasten äitien ja lapsuuteni äitien kanssa. Yritän miettiä niitä hyviä puolia joita muistan itse nuoruudestani, niitä hyvä mutseja. Sitten vertaan sitä itseeni ja mietin, miten voisin olla mahdollisimman hyvä mutsi.

Seuraan myös lapsiani ja ja yritän tulkita heitä. Teini-ikäinen on kuitenkin niin arvaamaton, ettei häntä pysty yleensä tulkitsemaan. Jos vaikka pääsetkin johonkin lopputulemaan niin se kumoutuu heti seuraavassa käänteessä.

Teini-ikäisen kanssa asuminen on kuin eläisi kauniissa ja rohkeissa. Auttamatta sekavaa ja täynnä juonenkäänteitä.

Viimeksi tänä aamuna kuuntelin kun keskimmäinen paiskoi jotain keittiössä. Toivoin vain, ettei mikään mene rikki ja odotin, että se loppuu. Jos olisin mennyt väliin, olisi raivomyrsky ollut takuuvarma. Sen verran minäkin osaan tulkita.

Kun itse päätin peruskouluni, muutin saman tien pois kotoa. Olin ihan pikkuinen vielä, mutta pärjäsin. Minulla ei ollut hätää, vaikka ajauduin järkyttävään suhteeseen ihmisen kanssa, joka on pahasti pihalla elämästä. Menetin kaikki kontaktini omaan ikäluokkaani ja menetin kaikki ystäväni.

Tuo suhde on jättänyt minuun pysyvät arvet ja ehkä siksi pelkään lasteni puolesta. Pelkään, että heidän kohdalleen sattuu saman moinen ihminen, joka repii ja rikkoo. Pelkään heidän tekevän samat virheet kuin minä.

Pitäisi päästää irti. Olla läsnä mutta antaa tilaa.

En tarkoita irti päästämisellä sitä, etten enää välittäisi heistä ja heidän tekemisestään, vaan tarkoitan sitä, että antaisin heille tilaa kasvaa. Se on kuitenkin väistämätöntä. Jossain vaiheessa se tulee eteen kuitenkin. Toisilla nyt ja toisilla myöhemmin.

Meillä on hyvä vanhempien rinki. Me vanhemmat keskustelemme keskenämme ja informoimme lastemme tekemisistä jos on tarvetta. Toisten lasten vanhemmat on tärkeä vertaistuki. Heiltä saa vahvaa tukea omille kasvatusperiaatteille (mitä ne nyt ikinä sitten ovatkaan) ja tukea silloin, kun nuoresta tarvitsee olla huolissaan.

Siksi en ole kuitenkaan niin huolissani kuin voisi luulla. Uskon, me vanhempina yhdessä kasvatamme lapsistamme hyviä ihmisiä. Sellaisia jotka ovat kasvaneet turvallisessa ympäristössä, kokeilleet juttuja ja alkakaneet elää omaa elämäänsä rauhassa.

Me pystymme siihen yhdessä. Minä ja muut aikuiset lapsen elämässä.