Kirjoitin tämän jo kerran.

Mä kirjoitin tämän stoorin jo kerran tähän valkoiselle näytölle. Mutta deletoin sen. Teksti ei tuntunut mielestäni enää oleelliselta, tarpeelliselta.

Mutta nyt. Istun tässä ja mietin, että jos sittenkin kirjoittaisin. Kaiken puhumisen jälkeen kirjoittaisin.

Aloitin aamun konttorilla. Käyn konttorilla kerran kaksi viikossa. Siellä on joskus vaikea keskittyä, siksi suosin yleensä kotikonttoria.

Aamun ensimmäinen palaveri sujui rauhallisesti. Hyvä paltsu. Kiitos kollegalle joka jaksoi käydä kanssamme asioita läpi.

Kellon kuluessa pidin pienen tauon, kunnes lähdin lääkärikeskukseen sillan toiselle puolelle.

Olin ajoissa paikalla. Ehdin juosta kaupasta salaatin itselleni lounaaksi, vaikka en ollut ollenkaan varma ehtisinkö syömään sitä.

Istuin odotushuoneessa. Odotin psykologia. Siinä istuessa luin lehteä jossa kerrottiin ison ay-liikkeen pomon syövästä. Tuli outo olo. Ennen olisin ajatellut, että mitä minäkin tässä kun ei ole syöpää, mutta en enää.

Sairauteni on hengen vaarallinen. Voin kuolla tähän jopa suuremmalla todennäköisyydellä kuin syöpään. Tiedän sen. En enää koe huonoa omaa tuntoa sairastamisesta samalla tavalla kuin ennen. Osaan suhtautua tähän vähän paremmin.

Luin jutun loppuun ja jäin odottamaan vailla mitään järkevää ajatusta.

Huoneen ovi avautui ja keski-ikäinen nainen otti minut vastaan. Hänellä oli pitkät avoinna olevat maantien väriset hiukset ja batiikki -tyylinen pusero sekä pellavahousut.

Tämä ei ollut meidän ensimmäinen kertamme. Olen käynyt hänen luonaan kerran. Muistatteko sen kun kerroin psykologin olevan hiljaa? Tämä oli se.

Lähdin tähän puoliksi tosissani. Tiedän, että jos juttu ei luista niin se ei luista. Se ei viimeksikään luistanut niin miten tällä kertaa voisi, mutta yritin.

Istuin mukavaan nojatuoliin. Otin hyvän asennon ja odotin.

Kysymys: Mitä sinulle kuuluu? No hyvää... ei ole ahdistanut niin paljon, eikä mieli ole maassa.
Kysymys: Mitä muuta sinulle kuuluu? No tuota... ei muuta.
Kysymys: hiljaisuus....
Hiljaisuus... painostava, tuskainen hiljaisuus.
Minun on pakko rikkoa se: no sillai... en tiedä, kaikki on mennyt ihan hyvin. Olen jaksanut töissä, vaikka olenkin aivan loppu päivän jälkeen. Harmittaa kun en jaksa/ ehdi liikkumaan enää niin paljon kun kotona ollessa.
Hiljaisuus: ... O_o

Eih. Tämä ei toimi. En osaa puhua hiljaisuudelle. En tiedä mitä sanoa. Kaipaan henkilöä, joka vie keskustelua johonkin suuntaan.

Mutta vielä en ole sellaista löytänyt. Etsivän aika on pitkä. Toivotaan, että löydän sen oikean jostain tästä läheltä, sillä intensiivinen suhde vaatii aika paljon aikaa ja aikaa menee aina enemmän mitä kauempana tämä psykiatri on.

Siirryin toiseen neuvotteluun ja poistuin sen jälkeen takaisin konttorille. Mieli on vähän sekaisin. Jotenkin jäi sellainen myllätty olo, vaikka emme todellisuudessa keskustelleet psykologin kanssa juuri mitään.

Ehdin syödä salaatin ja jatkoin työpäivää.