Sokeririippuvuus

Tunnustan. Olen sokerista riippuvainen. En tarkoita karamellia vaan kaikkea sokeria ja myös hiilihydraatteja jotka muuntautuvat sokereiksi vartalossamme.

Ahmin niitä ongelmaksi asti.

Olen sokeriin niin koukussa, että saan raivonpuuskia.

En nyt mitään itkupotkuraivareita, mutta sellaisia ihan näkyviä tuhahduksia, naaman mutristamista, mahakramppeja.

Mahakrampit on pahimpia. Lihominenkin on kamalaa. Olen lihonut kymmenen kiloa viimeisen kahden vuoden aikana. Hassua. Olen alkanut lihota samaan aikaan kun sairastuin.

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Böö. Sinä se tuli.

Kammoksuttuun sairauteen joka pelottaa tietämättömiä. Minä itseasiassa menetin työpaikan (mahdollisen työpaikan) sairauteni takia. Ja menetin työtehtäväni sairauteni vuoksi. Olen siis menettänyt aika paljon sen takia.

Mutta ei se tee minusta heikompaa. Vahvemman vain. Minä en halua luovuttaa. En haluaisi olla kaapissa, mutta onko pakko? On, koska minä en jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan sen uhalla, ettei rahat riitä ruokaan tai lasten olemattomiin harrastuksiin, vuokraan tai asuntovelkaan.

Minut googletettiin. Joo, näin tehtiin. Sitten päätettiin, ettei otetakkaan haastatteluun vaikka edellisenä päivänä oltiin paniikissa ja oltiin valmiita palkkaamaan pelkän puhelun perusteella. Olinhan erittäin pätevä hakemaani toimenkuvaan. Böö. 

Omassa työpaikassani taas sanottiin ääneen, ettei kaltaistani "ongelmaa" haluta siirtää osaastolta toiselle. SIksi en voi enää työskennellä omassa työtehtävässäni. Minulle toki etsitään vaihtoehtoja, mutta kiven alla tuntuu olevan. On hyvin todennäköistä, etten enää työskentele nykyisellä työnantajallani. Böö.

Tässä sitä nyt ollaan. Työttömänä, sairaana, työkykyisenä ilman työtä. Ei tämä sairaus automaattisesti tarkoita työkyvyttömyyttä. Kahdeksan vuotta ehdin elää oireetta ja tein työtä menestyksekkäästi. Kuulin huhuja, että oireet helpottavat iän myötä. Sekin puoltaa sitä, etten ole sairastumassa todennäköisesti uudelleen ihan heti. Eihän syöpäpotilastakaan laiteta syrjään sairautensa vuoksi. Vai laitetaanko? Ei ainakaan minun työpaikassani. Minun työpaikkani on melko avoin ja omaa hyvän työyhteisön. Minulle nyt vain sattui joku karma tai jotain. Epäreilua? No joo ehkä vähän, mutta minkäs teet?

Kohta saan luovuttaa tämän kulkukortin ja avaimet ja jättää taakseni melkein kymmenen vuotta. Muutos on itselleni kirpaisevatn lähellä. Mutta kai sen on tapahduttava. En ehkä hyväksy sitä vielä, mutta se aika tulee kyllä. Elämää on nykyisen työnantajani ulkopuolellakin. Jossain kivenkolon alla tai risukasassa on minun seuraava työpaikkani. Siellä voin tehdä työtä ilolla ja intohimolla.

Böö. Niin se on. Niin se on. Vielä jonain päivänä.